Iina Järvinen & Jenni Pätäri: Sivistyksellisiä oikeuksia, arvoja ja käytäntöjä – avauksia vapaaseen sivistystyöhön

Artikkelin tiedot

---

Aluksi 

Mitä ovat sivistykselliset oikeudet ja mikä on vapaan sivistystyön merkitys, rooli ja asema sivistyksellisten oikeuksien turvaajana? Miten sivistykselliset oikeudet perustelevat vapaan sivistystyön asemaa ja sen turvaamista  yhteiskunnallisesti? Artikkelimme avaa julkaisusarjan, jossa tarkastellaan sivistyksellisiä oikeuksia vapaassa sivistystyössä. Sarja tekee avauksia vapaassa sivistystyössä aiemmin varsin vähän tutkittuun, mutta sitäkin ajankohtaisempaan aiheeseen (ks. esim. Järvinen 2023; Rautiainen & Korhonen 2019; Laes & Rautiainen 2018; Lavapuro, Ojanen, Rautiainen & Valtonen 2016; Mäkelä 2014 ja 2015; Muhonen 2013). Sarjan artikkelit ovat luonteeltaan policy brief -tyyppisiä, tutkimusperustaisia suurelle yleisölle suunnattuja yleistajuisia tekstejä. 

Julkaisusarjan keskeisenä lähtökohtana on vallitsevan koulutuspolitiikan ja sivistyksellisten oikeuksien turvaamisen välinen jännite. Sivistykselliset oikeudet edellyttävät konkreettisia toimenpiteitä niiden toteuttamiseksi, mitä esimerkiksi parhaillaan harjoitettava leikkauspolitiikka horjuttaa. Sivistystyön ja elinikäisen oppimisen tavoitteet, ohjelmat ja politiikat eivät koskaan ole neutraaleja tai vaihtoehdottomia, vaan ne kiinnittyvät aina arvoihin – kysymyksiin hyvästä yhteiskunnasta ja elämästä; ne ohjaavat päätöksentekoprosesseja, rahoitusta sekä sivistys-, opetus- ja arviointikäytäntöjä. Lainsäädäntökään ei usein ole yksiselitteistä tai yhtenäistä tavoitetta palveleva kokonaisuus. Perus- ja ihmisoikeudet ovat kiinteästi yhteydessä poliittisiin kamppailuihin sekä esimerkiksi ratkaisuihin oikeuksien toteutumisen mahdollisuuksista. (Ks. Niemi 2019; myös Rautiainen & Korhonen 2019, 21–22.) 

Julkaisusarjan artikkeleissa sivistyksellisiä oikeuksia tarkastellaan oikeusjärjestelmään liittyvänä, mutta myös eettisenä ja käytännöllisenä kysymyksenä sekä kietoen näitä näkökulmia toisiinsa. Artikkeleissa pohditaan rakenteiden merkitystä sivistyksellisten oikeuksien turvaamisessa sekä sitä, millaisia ovat sivistykselliset oikeudet huomioon ottavat sivistävät käytännöt. Sarjaa kokonaisuutena läpileikkaa siis ensinnäkin sivistyksellisten oikeuksien sekä arvojen ja käytäntöjen välinen suhde. Toiseksi julkaisusarjan näkökulma kiinnittyy ennemmin vapaan sivistystyön ja koulutusjärjestelmän suhteeseen kuin vapaan sivistystyön kansanliiketaustaan, vaikka myös siihen liittyviä avauksia tehdään. 

Julkaisusarjamme on osa Sivistyksen teemavuoden 2024 ohjelmaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaa teemavuotta vietetään Suomen vanhimman sivistysjärjestön, Kansanvalistusseuran (perustettu 1874), 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Teemavuoden tavoitteena on tuoda esiin ja uudelleen sanoittaa sivistystä sekä tuoda sitä tähän päivään, osaksi arkista olemista ja elämistä. Teemavuosi kohtauttaa mennyttä, nykypäivää ja tulevaa: ajassa ja paikassa muotoutumisen ja uudistumisen ajatukset sisältyvät olennaisella tavalla sivistyksen käsitteeseen (ks. esim. Kokko 2010). Sivistyksen tavoin myös oikeuden ja politiikan suhde on ajassa jatkuvaa vuorovaikutusta (ks. Lukkari 2019). Sivistys ja sivistykselliset oikeudet, niiden turvaaminen ja niitä koskeva päätöksenteko edellyttävät yhteiskunnallista keskustelua sekä monitieteistä tutkimusta niiden merkityksestä ja toteutumisen ehdoista. Julkaisusarjamme pyrkii käynnistämään tällaista monialaista keskustelua vapaassa sivistystyössä ja vapaasta sivistystyöstä.

Tässä johdantoartikkelissa luomme pohjaa ja kontekstia julkaisusarjan muille teksteille. Teksti johdattaa tuleviin teemoihin, asemoi sarjaa suhteessa ajankohtaisiin keskusteluihin sekä luo pohjaa sivistyksen oikeudelliselle ymmärrykselle säädöshierarkian näkökulmasta.

Vapaan sivistystyön tilannekuva ja sivistyksellisten oikeuksien turvaamisen edellytykset

Vapaa sivistystyö on huolehtinut merkittävällä tavalla sivistyksellisistä tarpeista sekä mahdollisuuksien tasa-arvosta jo ennen sivistyksen oikeudellistumista: 1800-luvun lopulta lähtien osana erilaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin kiinnittynyttä kansanliikkeiden nousua (ks. Alapuro ym. 1987). Sillä on ollut keskeinen rooli yhteiskunnallisen eheyden, oikeudenmukaisuuden sekä demokratian rakentamisessa ja vahvistamisessa. Nykyisellään vapaan sivistystyön kokonaisuus kattaa kansalaisopistot, kansanopistot, opintokeskukset, kesäyliopistot ja urheiluopistot eli liikunnan koulutuskeskukset. 

Sivistystyölaki kiteyttää vapaata sivistystyötä yhdistävät arvolähtökohdat ja niihin perustuvat tavoitteet, jotka vapaa sivistystyö täyttää tutkimusten valossa hyvin (ks. Manninen 2023; Vuorikoski & Manninen 2023; Salo 2023). Toiminnan ”hyödyt” kiinnittyvät vahvasti merkityksellisyyden kokemukseen, yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen (Salo 2023), mutta myös ihmisen itsemääräämisoikeuteen omista tarpeistaan (ks. Laes & Rautiainen 2018). Lisäksi toiminnalla on tärkeä alueellista tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä sekä osallisuutta vahvistava merkitys, sillä pienemmillä paikkakunnilla vapaan sivistystyön oppilaitokset kuten kansalais- tai kansanopistot ovat usein ainoita kulttuuri- ja harrastustoiminnan järjestäjiä (ks. KSVS 2023; Lavapuro ym. 2016). 

Vapaan sivistystyön piirissä opiskelee ja harrastaa vuosittain noin miljoona osallistujaa. Heistä huomattava osa on nuoria, lapsia, opiskelijoita, työttömiä ja eläkeläisiä. Toimintaa suunnataan laajasti myös erityistä tukea tarvitseville. Vapaan sivistystyön kustannukset jakautuvat osallistujien, valtion sekä oppilaitosten ylläpitäjien eli kuntien ja erilaisten järjestöjen kesken. 

Julkaisusarjan sysääjänä toimivat vuoden alussa voimaan tulleet vapaan sivistystyön historiallisen suuret rahoitusleikkaukset (ks. HE 41/2023 vp; HE 42/2023 vp; HE 87/2023 vp), joiden vuoksi kiinnitämme huomiota sivistyksellisten oikeuksien turvaamiseen liittyviin kysymyksiin vapaassa sivistystyössä. Mitä seuraa, jos julkisesti tuettu itsensä kehittämisen mahdollisuuksia sekä kansalaistoimijuutta tukeva toiminta kaventuu, ja henkilökohtaiset resurssit ja kyvyt alkavat jakaa ihmisiä yhä syvemmin heihin, joilla on ja heihin, joilla ei ole (ks. Järvinen 2023)? 

Valtionosuuksien rajut leikkaukset heikentävät merkittävästi vapaan sivistystyön toimintaedellytyksiä, sillä alan rahoitus nojaa vahvasti valtionosuuksiin. Valtionosuudet turvaavat tärkeällä tavalla toiminnan laatua ja jatkuvuutta, mutta myös alueellista yhdenvertaisuutta. Samalla esimerkiksi kuntien heikentynyt taloustilanne supistaa kunnallisten kansalaisopistojen rahoitusosuuksia. (ks. KSVS 2023.) Jyri Manninen (2023) tuo tutkimustensa valossa esiin, miten valtiontaloudellisesta näkökulmasta osallistumismaksujen korotukset uhkaavat iskeä erityisesti eniten vapaasta sivistystyöstä hyötyviin ryhmiin, jolloin kustannukset kertautuvat kuluina muualla valtion budjetissa (ks. Manninen 2023; myös Vuorikoski & Manninen 2023.) Kurssimaksukorotusten seurauksena monilla ei ole enää varaa osallistua toimintaan, jolloin toiminta uhkaa kohdentua hyvätuloisten koulutettujen palveluksi (KSVS 2023; Vuorikoski & Manninen 2023). Näin valtiovarainministeriön (VM 2023, 39) laatiman leikkauksia valmistelleen selvityksen virhepäätelmä uhkaa kääntyä itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. 

Säädöshierarkian lähtökohdat

Oikeusjärjestys muodostuu eritasoisista säädöksistä, jotka ovat hierarkisessa suhteessa toisiinsa. Kotimaisessa oikeusjärjestyksessä hierarkiassa ylimpänä on Suomen perustuslaki (PL, 731/1999), sen alapuolelle asettuvat tavalliset lait ja niiden alapuolelle kuuluvat asetukset. Säädöshierarkian tehtävä on tuoda oikeusjärjestykseen ristiriidattomuutta ja johdonmukaisuutta, ja sen hahmottaminen luo edellytyksiä myös vapaan sivistystyön oikeudelliselle ymmärrykselle. 

Perustuslaki on hierarkiassa ylimpänä ja se on säädöksistä perustavanlaatuisin ja pysyvin. Perustuslaki sisältää jokaiselle yleisesti ja yhdenvertaisesti kuuluvat perusoikeudet (2 luku), joihin sivistykselliset oikeudet (16 §) lukeutuvat. (Hallberg 2011, 29–30.) Perusoikeudet uudistettiin 1990-luvun puolessa välissä (HE 309/1993 vp), ja uudistetut perusoikeudet otettiin sellaisenaan vuosituhannen vaihteessa uudistettuun perustuslakiin (HE 1/1998 vp). Suomen perustuslaki perusoikeuksineen on siten kansainvälisesti katsottuna verrattain nuori.

Tavallisilla laeilla tarkoitetaan eduskunnan tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä säätämiä lakeja, kuten vaikkapa sivistystyölakia ja lakia opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta (1705/2009). Tavallisten lakien on oltava sopusoinnussa perustuslain kanssa, samoin kuin hierarkiassa tavallisten lakien alapuolelle asemoituvien asetusten on oltava sopusoinnussa tavallisten lakien kanssa. Asetuksenantovaltuus on valtioneuvoston lisäksi tasavallan presidentillä ja ministeriöllä. Yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä asioista on säädettävä aina lain tasolla. (PL 80.1 §.) Lisäksi on huomioitava kotimaisen oikeusjärjestyksen ulkopuolelta tuleva sääntely, josta tässä yhteydessä huomionarvoisia ovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset (ks. Järvinen 2023, 187–195). Siinä missä perusoikeudet tarkoittavat Suomen perustuslaissa säädettyjä yksilön oikeuksia, ihmisoikeuksien käsitteellä viitataan kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa määriteltyihin yksilöiden ja ryhmien oikeuksiin. Suomen ratifioimat ihmisoikeussopimukset asettavat yksilön oikeuksille minimitason, joka on vähintään toteutettava. (Hallberg 2011, 35–36.)

Vapaan sivistystyön oikeudellisen jäsentymisen lähtökohtia

Perustuslaissa säädetyt sivistykselliset oikeudet luovat perustan yksilön sivistyksellisille oikeuksille vapaassa sivistystyössä. Sivistykselliset oikeudet turvaavat muun muassa oikeuden maksuttomaan perusopetukseen, muuhun koulutukseen sekä itsensä kehittämiseen (PL 16 §). (ks. Järvinen 2024.) Sivistykselliset perusoikeudet vaativat tavallisen lain tasoista sääntelyä toteutuakseen käytännössä. Niitä konkretisoivaa lainsäädäntöä ja oikeustutkimusta voi lähestyä esimerkiksi kasvatus- ja koulutusjärjestelmään kiinnittyvän formaalin, nonformaalin ja informaalin oppimisen jäsennyksen avulla, joiden rajapinnoilla vapaa sivistystyö toimii. Seuraavissa luvuissa tätä jäsennystä täydennetään tarkastelemalla sivistyksellisiä oikeuksia vapaan sivistystyön arvolähtökohtien suunnasta. 

Vapaan sivistystyön oppilaitosten toiminta lukeutuu pääosin nonformaalin kasvatuksen ja oppimisen piiriin, sillä valtaosa niiden toiminnasta järjestetään vapaatavoitteisena harrastustoimintana. Nonformaali toiminta tapahtuu organisoidusti ja on strukturoitua, mutta siitä puuttuu niin sanottu symbolinen ja rituaalinen tunnustaminen esimerkiksi todistuksin ja diplomein. Nonformaalia kasvatusta ja oppimista koskeva lainsäädäntö viittaa erilaisten vapaa-ajan palveluiden sääntelyyn, kuten sivistystyölakiin. Vapaa-ajan palveluita koskevan sääntelyn kokonaisuus on hajanainen ja pirstaleinen, se jättää usein tulkinnan- ja harkinnanvaraa, ja sääntelyä voikin kuvata ylimalkaiseksi. (Järvinen 2023, 221–242, 264.)

Formaali kasvatus, koulutus ja oppiminen on sen sijaan muodollista ja säänneltyä. Sitä toteuttavat pääasiassa perusasteen, toisen asteen ja korkea-asteen, mutta myös vapaan sivistystyön oppilaitokset. Sille on tyypillistä esimerkiksi opetussuunnitelmien muodossa ilmenevä tavoitteellisuus sekä arviointi ja todistuksin tunnustaminen (Heikkinen ym. 2018).  Vapaan sivistystyön piirissä esimerkiksi taiteen perusopetus sekä kansanopistoissa suoritettavat ammattitutkinnot kuuluvat formaalin kasvatuksen ja oppimisen piiriin. Myös viime vuosina vapaassa sivistystyössä korostunut osaamisperusteisuus osaamismerkkeineen (ks. esim. OPH 2024) asemoi toimintaa kohti formaalia kasvatusta ja oppimista. Sääntelyn näkökulmasta formaalia kasvatusta ja oppimista voi pitää verrattain täsmällisenä ja tarkkarajaisena. Siihen liittyvää sivistyksellisiin oikeuksiin kohdistunutta oikeustutkimusta on tehty eniten (ks. esim. Järvinen 2020; Kalenius, Rautiainen & Järvinen 2022; Poikola, Hakalehto & Kärnä 2022; Rautiainen & Korhonen 2019).

Erityisesti vapaaseen sivistystyöhön fokusoituvassa oikeustutkimuksessa on tarkasteltu sen piirissä järjestettyä taiteen perusopetusta osana koulutusjärjestelmää (Mäkelä 2014; ks. myös Laes & Rautiainen 2018), yhdenvertaisuutta (Mäkelä 2015) sekä kansalaisopistoja itsensä kehittämisen toteuttajina (Järvinen 2023, 226–232). Nonformaali oppiminen on näkynyt oikeustutkimuksessa myös kulttuurisia oikeuksia käsittelevissä artikkeleissa (Rautiainen 2019; Järvinen, Neuvonen & Rautiainen 2020).

Informaali oppiminen sen sijaan ei ole samalla tavalla tavoitteellista kuin kaksi edellistä, vaan se tapahtuu sattumanvaraisemmin arkisissa käytännöissä – myös vapaan sivistystyön piirissä. Informaalia oppimista ei kosketa suoraan mikään sääntely. Samalla sivistyksellisten oikeuksien turvaamisen kannalta on tärkeää tunnistaa, että lainsäädäntö vaikuttaa välillisesti myös informaaliin oppimiseen. Kun lainsäädännöllä luodaan formaalin ja nonformaalin oppimisen puitteita, sillä luodaan samalla informaalin oppimisen puitteita. (Heikkinen ym. 2018; Järvinen 2023, 19.) Lainsäädäntö vaikuttaa sivistyksellisten oikeuksien turvaamiseen myös muun sääntelyn, kuten sosiaaliturvan kautta. Sosiaaliturva vaikuttaa osaltaan siihen, millaisia oppimisen ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksia esimerkiksi niin sanotun sosiaalisen riskin tilanteessa olevalla yksilöllä on. (Järvinen 2023, 331–338.) 

Vapauden haaste sääntelylle

Vapaan sivistystyön asema koulutusjärjestelmässä on sääntelynäkökulmasta erityislaatuinen ja monisyinen: se näyttäytyy yhtäältä koulutusjärjestelmän keskeisenä osana elinikäisen oppimisen ja kasvamisen mahdollisuuksien organisoijana, toisaalta sen rinnalla kansalaisyhteiskunnallisena muutosta suuntaavana ei-säänneltynä toimintana. Tavallinen lainsäädäntö tunnistaa elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen huonosti itsenäiseksi ja itseisarvoiseksi tavoitteeksi (Rautiainen & Korhonen 2019, 7), puhumattakaan sivistyksestä. Vastaavasti elinikäinen oppiminen ei ilmiönä asetu millekään yksittäiselle oikeudenalalle, vaan sitä toteutetaan esimerkiksi koulutus- ja sosiaalioikeuden kautta. Sääntelyn hajanaisuus vaikeuttaa elinikäistä oppimista ja kasvatusta tukevia ratkaisuja tilanteissa, joissa oppiminen ei toteuta samalla muita, oikeusnäkökulmasta itseisarvoisempia tavoitteita (Rautiainen & Korhonen 2019, 21). Tämä voi aiheuttaa monenlaisia ristivetoja yhtäältä ihmisten omaehtoisten sivistystarpeiden, toisaalta erilaisten yhteiskunnallisten haasteiden pohjalta organisoituvassa sivistystyössä. 

Pauli Rautiainen ja Oskari Korhonen (2019, 20–21) ovat esittäneet, että nonformaalin ja informaalin elinikäisen oppimisen saattaminen samanarvoiseksi formaalin kasvatuksen ja oppimisen kanssa edellyttää koulutus- ja sosiaalioikeudellisen lainsäädännön sekä oikeuskulttuuriin asemoituvien oppien uudistuksia. Viimeksi sanottu tuo esiin sen, että kyse ei ole ainoastaan lainsäädännön uudistamisesta, vaan myös perustavanlaatuisella tavalla siihen kytkeytyvistä arvonäkökohdista. 

Arvojen, koulutuspolitiikan sekä vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen välinen jännite

Kotimaisten sivistyksellisten oikeuksien perusta luodaan kansainvälisissä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-oikeudet) koskevissa ihmisoikeussopimuksissa. TSS-oikeudet ovat ihmisoikeuksia, jotka koskevat ihmisarvoisen elämän edellyttämiä, perustavanlaatuisia sosiaalisia ja taloudellisia olosuhteita. Ihmisarvon suojeleminen korostui toisen maailmansodan jälkeen takeiden muodostamiseksi sille, ettei samankaltaisia kauheuksia tapahtuisi uudestaan. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948) mukaan ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Ihmisarvon käsitettä tulkitaan kuitenkin eri tavoin, ja vastaavasti myös sivistyksellisiä oikeuksia voi jäsentää oikeusfilosofisesti eri koulukuntien näkökulmista esimerkiksi sopimuksenvaraisesti tai luonnonoikeudellisesti (ks. Niemi 2019). 

Hanna-Maria Niemi (2019) kiinnittää huomiota siihen, kuinka ihmisoikeuksiin sisältyvien korkeiden, mutta samalla monitulkintaisten arvopäämäärien kääntöpuolena on yksityiskohtaisten sitoumusten muodostamisen haastavuus sekä syvenevä huoli käsitteiden avoimuudesta seuraavaan harkintavallan lisääntymiseen. Myös vapaan sivistystyön rahoitusleikkaukset aktivoivat tätä jännitettä. Niemen mukaan yksi tärkeimmistä ihmisoikeuskritiikeistä koskee ihmisoikeuksia vastaavien velvollisuuksien määrittelyä. Esimerkiksi sivistyksellisten oikeuksien turvaamiseksi velvollisuudet olisi määrättävä tietyille turvaamisesta huolehtiville tahoille, kun nykyisellään jopa valtiolle kuuluvat velvollisuudet ovat epätäsmällisiä eikä niiden toteuttamisen valvontaa ole onnistuttu ratkaisemaan tyydyttävästi. Tällöin on myös hankalampi selvittää, onko joku toiminut aktiivisesti oikeuden vastaisesti, jos sivistyksellisiä oikeuksia loukataan. (Niemi 2019.)

Sivistykselliset oikeudet ovat luonteeltaan sellaisia, että ne vaativat toteutuakseen pääasiallisesti positiivisia toimintavelvoitteita, kuten koulutusjärjestelmän ylläpitoa. Valtiot turvaavat oikeuksia kehittämällä niitä suojaavia rakenteita. Koska ihmisoikeudet suojaavat ihmisarvoisen elämän minimivaatimuksia, niiden merkitys korostuu huono-osaisimpien kohdalla. Ihmisoikeuksien taustalla vaikuttaa ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen, joka pitää sisällään sen, että ihmisten haavoittuvaisuus sekä riippuvaisuus ympäristöstään tunnustetaan ja tunnistetaan. Oikeuksien toteutumatta jääminen voi vahingoittaa ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti. (Niemi 2019.) 

Pauli Rautiainen on jo pitkään herättänyt keskustelua perusoikeuksiin liittyvien velvollisuuksien ja arvioinnin sekä niiden välisistä haasteista ja epäkohdista (ks. esim. Rautiainen 2013; Rautiainen & Korhonen 2019). Oikeusjärjestyksen perusjakona toimii jako yksityis- ja julkisoikeuteen, joista ensin mainittu sääntelee yksityisten oikeussubjektien välisiä suhteita ja jälkimmäinen valtiovallan ja yksityisten oikeussubjektien suhdetta. Elinikäisen oppimisen oikeudellista infrastruktuuria jäsentäessään Rautiainen ja Korhonen (2019, 22) täsmentävät, että oikeudenalajaottelu on vain niiltä osin sopimuksenvarainen, kun jaottelu mielekkäällä tavalla kehystää oikeusjärjestyksen sisältämät arvot ja tavoitteet. Sivistyksellisiä oikeuksia toteutettaessa yksityis- ja julkisoikeudellisia lähtökohtia joudutaan sovittamaan toisiinsa, sillä niihin on rakentunut keskenään erilaisia ihmiskuvia sekä itsemääräämisoikeuskäsityksiä. (Emt. 22–23.)

Esimerkiksi liberalistinen itsemääräämisoikeuskäsitys korostaa yksilön vastuuta hankkia itselleen itsensä kehittämiseen tarvitsemiaan palveluita (emt.). Rautiaisen (2013) mukaan perusoikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos ne jätetään markkinamekanismien perusteella määrittyviksi. Tähän liittyvät jännitteet koskevat vapaata sivistystyötä ja sen edellytyksiä turvata sivistyksellisiä oikeuksia perustavanlaatuisesti. Rautiainen ja Korhonen (2019, 22) kiinnittävät huomiota siihen, että Suomen kaltaisessa maassa markkinaperusteiset sivistyspalvelut keskittyvät helposti tietyille alueille ja palvelemaan tiettyjä ihmisryhmiä, mikä synnyttää merkittäviä yhdenvertaisuusongelmia. Tämänkin perusteella sivistyspalveluiden järjestämisen tulee myös jatkossa olla julkisten toimijoiden järjestämisvastuulla (emt.). 

Hanna Lukkari (2019) tekee puolestaan avauksia ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja demokratian yhteenkietoutumiseen Hannah Arendtin ajatusten valossa. Hän määrittelee ihmisoikeuksien kuuluvan “tietynlaisen yhteisöllisen järjestäytymisen perusperiaatteisiin, joihin on sitouduttava siksi, että niistä luopuminen voi pahimmillaan avata tien demokraattis-perustuslaillisen yhteisön hajoamiseen.” Sivistykselliset oikeudet ja niiden turvaaminen ovat luovuttamaton osa ihmisyyden ideaa myös siinä merkityksessä, että ihmisarvolla on läheinen yhteys yksilön autonomiaan eli itsemääräämisoikeuteen (ks. Niemi 2019; ks. Laes & Rautiainen 2018). Se puolestaan on yhteydessä itsekasvatukseen ja sen mahdollisuuksien vahvistamiseen, mikä perinteisesti on kuulunut vapaan sivistystyön peruslähtökohtiin. Kun ihmisten ilmeneminen toisilleen tasa-arvoisina on haavoittuvaista, tarvitaan sen toteutumiseksi vapaan sivistystyön kaltaisia instituutioita ja poliittista vastavuoroista yhteistoimintaa, joista jälkimmäistä vapaa sivistystyö tukee, mahdollistaa ja järjestää eritoten järjestöllisen sivistystyön piirissä (ks. Lukkari 2019). Vastavuoroinen yhteistoiminta pitää sisällään myös sen, että vapaan sivistystyön toimijat ovat aktiivisesti mukana sitä koskevassa päätöksenteossa. Kysymykset siitä, miten vapaa sivistystyö toimii oikeudenmukaisemman elämän ja yhteiskunnan puolesta, ja miten sen toimintaedellytykset turvataan, ovat erityisen polttavia ajassamme, jossa monet sosiaaliset liikkeet kulkevat päinvastaiseen suuntaan (Luhtakallio 2024).

Kasvatusalan tutkimus haastaa koulutuspolitiikkaa ja sivistyskäytäntöjä

Kasvatustieteiden piirissä sivistyksellisiä oikeuksia on toistaiseksi tarkasteltu vähän. Keskustelua on käyty pidempään elinikäisen oppimisen politiikan muutoksesta oikeusajattelusta velvollisuusajatteluun, jossa yksilö jatkuvasti kouluttautumalla osoittaa hyödyllisyytensä yhteiskunnalle ja etenkin työmarkkinoille (Kinnari 2020 ja 2013; Laes & Rautiainen 2018; ks. myös Vesterberg 2023; Colliander & Nordmark 2023; Heimo ym. 2020). Tuore tutkimus haastaa koulutuspolitiikkaa ja kasvatuskäytäntöjä myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta (ks. RELA 2023). Sosiaalista oikeudenmukaisuutta lähestytään erityisesti sosiaalisen inkluusion näkökulmasta eli yhteiskunnallisena ja lähiyhteisöllisenä osallisuutena sekä yhdenvertaisina mahdollisuuksina; vapaata sivistystyötä ja aikuiskasvatusta erityisesti niiden vahvistajana (ks. emt.). Tutkimuksessa on tarkasteltu myös kasvatuksen ja sivistyksen yhteyttä planetaarisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Siinä oikeudenmukaisuutta jäsennetään kohdistamalla huomio ihmiskuntaan maapallon toimintaa muuttavana voimana, ihmisellisen ja ei-ihmisellisen suhteeseen sekä monimuotoisen elämän turvaamisen kysymyksiin maapallolla (ks. esim. Heikkinen & Jahan Jinia 2023; Laininen & Salonen 2023; Wallén 2021). 

Poliittisen ohjauksen lisäksi sivistys- ja kasvatuskäytännöt ovat avainroolissa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja sivistyksellisten oikeuksien toteutumisessa (ks. myös Oviedo & Roitman 2023; Colliander & Nordmark 2023; Pastuhov 2018). Sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen kannalta on tärkeää tunnistaa, miten esimerkiksi osallisuuteen pyrkivät vapaata sivistystyötä ohjaavat politiikat ja kasvatuskäytännöt voivat olla ulossulkevia ja syrjäyttäviä (ks. Wildemeersch & Koulaouzides 2023). 

Esimerkiksi Viktor Vesterberg (2023) tarkastelee köyhiin maahanmuuttajiin kohdistuneita ruotsalaisia EU-rahoitteisia hyvinvointihankkeita ja niissä tuotettua käsitystä sosiaalisesta inkluusiosta  (ks. myös Heimo ym. 2020). Vesterbergin tarkastelussa hankkeiden tavat korostaa työllistymistä pikemminkin estivät kuin edistivät ryhmän yhteiskunnallista ja lähiyhteisöllistä osallisuutta. Sosiaalinen inkluusio rakentui hankkeissa syrjäytymisen torjumiseksi, joka puolestaan kääntyi kysymykseksi osallistumisesta työmarkkinoille ja oppimisesta tullakseen työllistetyksi. Osallisuutta haastoivat myös hallitsevat poliittiset puhetavat, jotka korostivat kohderyhmän oleskelun tilapäisyyttä ja kuulumista toisaalle. Vesterbergin mukaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja inkluusion vahvistamiseksi onkin tärkeää purkaa “koulutuksellisiin toimenpiteisiin” sisältyvää kohderyhmien toiseuttamista sekä kulttuuristamista poikkeavina toisina. (Vesterberg 2023, 353.) Esimerkiksi syrjäytymistä ehkäisevien poliittisten ohjelmien logiikkaa voi pitää ongelmallisena, jos toimenpiteet kohdennetaan syrjäytyneinä tai syrjäytymisvaarassa nähtyihin ryhmiin ja yksilöihin, ja samalla vaietaan rakenteellisista ja institutionaalisista tekijöistä, jotka synnyttävät eriarvoisuutta, syrjintää ja segregoitumista eli erilaista sosiaalisten ryhmien eriytymistä. (ks. myös Cavaco, Paulos, Domingos & Alves 2023; Sivenius & Armila 2021.)

Vesterbergin (2023) tavoin Alexis Oviedo ja Karem Roitman (2023) muistuttavat, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja inkluusion edistäminen tulee ymmärtää syvemmin kuin osallistumisena kursseille. Olennaista on osallisuuden kokemuksen aikaansaaminen, jonka keskiössä ovat pedagogiset käytännöt ja niiden kriittinen kehittäminen (emt.). Suomessa Annika Pastuhov (2018) on kiinnittänyt huomiota vapaan sivistystyön opintopiirien sisään- ja ulospäinsuuntautuneisuuteen sekä haastanut pohtimaan kansalaistoimijuutta ja demokratiaa vahvistavia sivistäviä käytäntöjä. Ruotsissa Helena Colliander ja Sofia Nordmark (2023) tutkivat kielten opettajien käsityksiä maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden sosiaalisesta inkluusiosta sekä opettajien pedagogisia käytäntöjä. Heidän kriittisessä tutkimuksessaan kielten opiskelussa rakentuva sosiaalinen inkluusio näyttäytyi painokkaasti yksilön vastuuna sekä välineenä velvollisuuksien täyttämiseksi. Opetuksen päätavoitteina hahmottuivat kielellinen pätevyys sekä sosiaalistaminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja tietynlaiseen mallikansalaisen tyyppiin, jonka pääasiallinen yhteiskunnallinen tavoite oli työllistyä. Kuten Vesterbergin (2023) tutkimuksessa, myös tässä tutkimuksessa yksilö näyttäytyi korjaamisen kohteena eivätkä rakenteelliset epäkohdat ja niiden korjaaminen piirtyneet esiin. Sosiaalinen inkluusio ei rakentunut opiskelijoiden vahvuuksista käsin vaan ehdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaksi. (Colliander & Nordmark 2023.)

Tutkimusten valossa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistaminen sekä sivistyksellisten oikeuksien turvaaminen sen osana edellyttävät ensinnäkin erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien tunnistamista ja tunnustamista, mutta myös yhteiskunnallisten resurssien jakautumisen sekä erilaisten ryhmien ja yksilöiden osallistumismahdollisuuksien rinnakkaista tarkastelua (ks. esim. Colliander & Nordmark 2023; Gouthro & Holloway 2023; Cavaco ym. 2023, 375). Toiseksi ne edellyttävät sivistyspolitiikkaa ja -käytäntöjä, jotka eivät typistä osallistujia korjattaviksi kohteiksi tai tarpeidensa täyttämistä vaativaksi massaksi, vaan tunnistavat heidät kanssatoimijoina ja kanssalaisina niin vapaan sivistystyön kehittämisessä kuin yhteiskunnallisessa rakentamistyössä. (Ks. esim. Wildemeersch & Koulaouzides 2023, 318–320; Vesterberg 2023, 354; Salo & Suoranta 2002.) Kokemukset ihmisenä kasvusta, uusista identiteeteistä sekä osallisuuden ja merkityksellisyyden tunteista ovat vapaan sivistystyön ja sivistyksellisten oikeuksien toisiinsa kietoutuvaa ydintä (ks. esim. Salo 2023; Laes & Rautiainen 2018). Niihin liittyvä päätöksenteko, käytännöt sekä niiden kautta rakentuva hyvä ja oikeudenmukainen elämä edellyttävät huolenpitoa. Siihen lukeutuvat myös monitieteinen tutkimus sekä laaja-alaisen ymmärryksen vahvistaminen vapaan sivistystyön sekä sivistyksellisten oikeuksien merkityksestä. Se taas pitää sisällään ymmärryksen jännitteestä, joka seuraa sivistyksen sääntelyä pakenevasta luonteesta.

Julkaisusarja tekee monipuolisia avauksia sivistyksellisiin oikeuksiin

Julkaisusarjan kirjoittajakutsussa sivistyksellisten oikeuksien ulottuvuudet ymmärrettiin laajasti ja tervetulleeksi toivotettiin vapaan sivistystyön tarkastelut monenlaisista sivistyksellisiin oikeuksiin kytkeytyvistä näkökulmista. Saimme joukon raikkaita ja innostavia abstrakteja, jotka tekevät näkyväksi sivistyksellisten oikeuksien monimuotoista värikkyyttä ja ottavat tulevaisuusorientoituneesti kantaa kehityksen suuntaan.

Julkaisusarja alkaa Iina Järvisen sivistysoikeudellisesta tarkastelusta, jossa huomio kiinnitetään yksilön oikeuksien lisäksi myös julkisen vallan vastuuseen. Vapaan sivistystyön ja valtion suhdetta tarkastellaan myös Jenni Pätärin ja Ari Siveniuksen artikkelissa, jossa vapaata sivistystyötä jäsennetään sivistyksellisenä oikeutena ja julkisena tilana kohtauttamalla Hannah Arendtin ja Zachris Castrénin ajatuksia. Raija Meriläisen artikkeli kommentoi sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen edellytyksiä avaamalla vapaan sivistystyön koulutuspoliittista aseman muutosta hallitusohjelmien valossa. Terve raha -työryhmä eli Johannes Kananen, Toni Kellinsalmi, Päivi Pöyhönen, Kimmo Sarekoski ja Tuulikki Sarekoski pohtivat artikkelissaan suomalaisen sivistyksen ja kulttuurin nykytilaa sekä haastavat sen kehitystä Rudolf Steinerin yhteiskuntakäsityksen valossa. Artikkelissa tarkastellaan erityisesti kulttuuri- ja talouselämän välisiä suhteita ja pohditaan, millä tavoin sivistykselliset oikeudet voitaisiin muotoilla niin, että oikeuselämä edistäisi mahdollisimman tasapainoista kulttuuri- ja talouselämän välistä suhdetta.

Yksi tämän hetken keskeisimmistä oikeudellisista ja poliittisista keskusteluista vapaassa sivistystyössä liittyy tasa-arvoon, jota käsitellään myös julkaisusarjamme teksteissä. Jussi Westinen ja Sakari Sandqvist tekevät artikkelissaan tilastollista analyysiä sivistyksen kuplautumisesta sosioekonomisen taustan perusteella ja pohtivat koulutuksen kasautumisen haastetta sivistyksellisten oikeuksien tasa-arvoiselle toteutumiselle. Pauli Rautiainen ja Tuulikki Laes analysoivat artikkelissaan oppimisen tasa-arvoa, inkluusiota ja demokratiaa sekä niiden suhdetta vapaassa sivistystyössä, erityisesti taiteen perusopetuksessa. Demokratian vahvistamista tarkastellaan myös Satu Heimon, Anna Kirstinän ja Tiia Kontkasen artikkelissa, joka lisäksi nostaa esiin sivistyspedagogiikan. He pohtivat erityisesti opintopiirien sivistyspedagogiikkaa keinona demokratian vahvistamiseen ja muistuttavat opintopiirien toteuttavan perustuslain takaamaa itsensäkehittämisoikeutta matalalla kynnyksellä.  

Artikkelien teemat, kuten valtion ja vapaan sivistystyön suhde, koulutuspolitiikka, tasa-arvo sekä demokratia, risteilevät ja ovat yhteydessä toisiinsa. Koska sivistyksellisiin oikeuksiin liittyy lukuisia näkökulmia, jotakin jää väistämättä julkaisusarjassa käsiteltävien aihepiirien ulkopuolelle. Kirjoittajakutsussakin mainittuja, mutta sarjan ulkopuolelle jääneitä tärkeitä teemoja ovat muun muassa ympäristökasvatukselliset, planetaariseen ja ekososiaaliseen sivistykseen liittyvät tarkastelut, sukupuolinäkökulma sekä erilaisten erityisryhmien ja alkuperäiskansojen sivistykselliset oikeudet. Osaa aiheista sivutaan, mutta ne eivät ole sarjan tekstien keskiössä. Tunnistamme aiheiden merkityksen ja toivomme, että niihin tartutaan tulevaisuudessa – myös julkaisusarjassamme tehtyjen avauksien pohjalta. 

Lähteet

Tyhjä

---

Kirjoittajista

Iina Järvinen, HT, tutkijatohtori, Turun yliopisto (iina.jarvinen(at)utu.fi). Järvinen työskentelee oikeustieteen tutkijatohtorina Turun yliopistossa JuRe-hankkeessa perusoikeuksiin ja pandemian jälkeiseen elpymiseen keskittyvässä työpaketissa. Hän väitteli syksyllä 2023 otsikolla ”Itsensä kehittäminen köyhyydessä”. Tutkimuksessa tarkastellaan sivistystä ja köyhyyttä arvojen, oikeusnormien ja todellisuuden vuorovaikutuksessa. 

Jenni Pätäri, KM, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto; SVV-ohjelman koordinaattori (jenni.patari(at)sivistystyo.fi). Pätäri tarkastelee väitöstutkimuksessaan kansansivistysopin historiaa: sitä, miten vapaan kansansivistystyön perustalta käynnistettiin oma akateeminen oppiaine, millaisiin aiheisiin alan varhainen tutkimus tarttui ja miten tutkimus rakensi vapaan kansansivistystyön yhteiskunnallista roolia ja merkitystä.

---

Tyhjä