Torille! Sivistystorilla viritetään keskustelua sivistyksestä resilienssin vahvistajana (Jenni Pätäri)

Sivistystori-blogi 5.–11.5. Kirjoittaja: Jenni Pätäri, SVV-ohjelman koordinaattori

---

Hyvää Sivistysviikkoa ja tervetuloa Sivistystorin päivittyvään tutkimusblogiin!

Sivistysviikko kokoaa sivistystoimijat järjestämään yhteiskunnallista keskustelua sivistyksestä ja sen merkityksestä. Tänä vuonna Sivistysviikkoa vietetään 5.–11.5.25 teemalla Sivistys vahvistaa resilienssiä. Aihe on tärkeä rauhattomuuden, polarisaation ja turvattomuuden aikana.

SVV-ohjelma virittää sivistyskeskustelua nostamalla esiin tuoreita väitöstutkimuksia sekä niissä rakentuvia sivistystulkintoja erityisesti resilienssin näkökulmasta. Alkuvuodesta julkaisemamme vapaan sivistystyön tutkimuksen hakukoneen mukaan vuonna 2025 on toistaiseksi valmistunut yksi sivistystyöaiheinen väitöskirja ja vuonna 2024 niitä valmistui neljä kappaletta eri tieteenaloilla. Nostamme tällä viikolla esiin keskeisiä sisältöjä ja pohdintoja näistä tutkimuksista.

Tutkimuksen hakukone kokoaa yli 15 700 sivistystyö- ja sivistysaiheista julkaisua. Hakukoneen avulla voi tarkastella ja hakea alan julkaisuja kohdennetusti. Se vahvistaa tutkimustiedon löydettävyyttä sekä helpottaa alan kotimaisen tutkimuksen seuraamista.

Tervetuloa tutkimusmatkalle tutustumaan tuoreeseen tutkimukseen sekä keskustelemaan sivistyksestä SVV-ohjelman Sivistystorille sekä someen! Sivistysviikkoa voi seurata somessa tunnisteella #sivistysviikko.

Sivistysviikon toteuttavassa järjestäjäverkostossa ovat mukana Kvs-säätiö, Fingo ry, Kansalaisfoorumi, Opintokeskus Sivis, Svenska Folkskolans Vänner ja Vapaa Sivistystyö ry

#Sivistysviikko-tapahtumia toukokuussa 2025 järjestävät myös mm. Jyväskylän kesäyliopisto/Ikääntyvien yliopisto ja Suomen kesäyliopistot ry.

---

Kenen tasa-arvo? Sivistys tasa-arvon rakentajana sosiaalidemokraattisessa koulutusajattelussa ja paremman maailman toivossa

Elina Hakoniemi (2025) Tulevaisuutta valtaamassa. Sivistys ja demokratia sosiaalidemokraattisessa koulutusajattelussa hyvinvointivaltion rakentuessa (Helsingin yliopisto. Kustantaja: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.)

Sivistys luo pohjan tasa-arvolle – siksi siitä tulee pitää huolta. Suomalainen koulutus nojaa vahvasti ajatukseen siitä, että tasa-arvoinen koulutus rakentaa tasa-arvoista yhteiskuntaa (Hakoniemi 2025). Kysymys tasa-arvosta kuitenkin muuttuu ajassa. Elina Hakoniemen (2025) tuore väitös valottaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen koulutusajattelun muutoksia sekä sitä, miten työväenliikkeen kokemukset ulkopuolisuudesta ja osallisuudesta vaikuttivat koulutuspoliittisiin näkemyksiin hyvinvointivaltion rakentuessa pitkällä aikavälillä 1900–1970. Vielä toisen maailmansodan jälkeen korostui sivistyksellisen demokratian tavoite, mutta 1960-luvulla demokratiakeskustelu hiipui ja painopiste siirtyi kohti koulutuksen roolia kiihtyvän yhteiskunnallisen muutoksen hallinnassa. Koulutuspoliittiset muutokset tekivät valtion roolista koulutuksen kentällä kansalaisyhteiskunnan toimijoita keskeisemmän, ja järjestöjen sekä aatteen tilasta alettiin kantaa huolta sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä.

Hakoniemen tutkimus muistuttaa, että sivistyksen ja tasa-arvon kysymykset eivät ole pysyviä tai yksiselitteisiä. Sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen koulutusajattelua läpäisi kuitenkin vuosikymmenestä toiseen ajatus siitä, että kysymys paremmasta maailmasta on aina myös kasvatuskysymys.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuskysymykset: 

• Miten sosiaalidemokraattisessa sivistysajattelussa on hahmotettu ja ymmärretty koulutuksen asema, merkitys ja rooli yhteiskunnassa ja sen kehittämisessä tai muuttamisessa? 
• Millaista tulevaisuutta sosiaalidemokraattisessa sivistys- ja koulutusajattelussa on tavoiteltu ja mikä on sivistyksen ja koulutuksen rooli tulevaisuuden toteuttamisessa?
• Millaisia koulutuksellisia edistysnarratiiveja näistä koulutukseen liittyvistä kokemuksista ja odotuksista rakentuu?

Poimintoja pohdittavaksi

Hakoniemen väitös nostaa pohdintaan muun muassa seuraavia keskeisiä teemoja ja kysymyksiä:

Sivistys, tasa-arvo ja valta – kenen aatteet ohjaavat sivistystyötä? Mikä on aatteiden merkitys tasa-arvon vahvistamisessa? Mitä nykypäivän sivistysaatteet ovat? Miten muodostuvat ja kuka asettaa vapaan sivistystyön toimintaa ohjaavat aatteet nykypäivänä? Hakoniemen väitös avaa mielenkiintoisen näkökulman SDP:n sekä Työväen Sivistysliiton sivistys- ja koulutusajattelun muovautumiseen, yhteyksiin ja eroihin yhteiskunnallisissa murroskohdissa. Samalla se haastaa pohtimaan, millaiset aatteet ohjaavat vapaan sivistystyön toimintaa nykypäivänä.

Vallitsevat aatteet ja ideologiat vaikuttavat myös siihen, miten kasvatuksen ja koulutuksen asemaa ja merkitystä on tutkittu eri aikoina. Vapaan sivistystyön tutkimuksen tulisi paitsi tarkastella ja haastaa nykytilaa, myös vahvistaa sivistystyön roolia tasa-arvon edistäjänä.

Vapaalla sivistystyöllä on erityislaatuinen rooli kansalaisyhteiskunnallisena toimijana ja koulutusjärjestelmän osana. Hakoniemen tutkimus linkittyy aiempaan tutkimukseen joka tuo esiin, miten kasvatus ja koulutus kytkeytyvät hyvinvointivaltion syntyyn ja miten vapaan kansansivistystyön tehtävää on rakennettu yhteydessä kansanopetuksen ja peruskoulun aatteellisiin ja poliittisiin linjauksiin sen historiassa. Yhtenäiskoulu oli tärkeä tasa-arvon virstanpylväs sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen historiassa, jossa koulun haluttiin rakentavan siltaa opintojen jatkamiseen myös vapaan kansansivistystyön piirissä. Pitäisikö tätä keskustelua vahvistaa myös nykypäivänä?

Millaiset edellytykset vapaan sivistystyön ja valtion suhde avaa tasa-arvon vahvistamiseen? Koulutuspoliittiset muutokset sekä yhtenäiskoulu-uudistus tekivät valtion roolista koulutuksen kentällä kansalaisyhteiskunnan toimijoita keskeisemmän 1960-luvulla. Samalla demokratia- ja tasa-arvotavoite antoivat tilaa uusille tavoitteille (aikuis)koulutuskeskustelussa. 

Hakoniemen tutkimus puhelee kiinnostavasti Iina Järvisen (2023) sivistyksellisiä oikeuksia tarkastelevan väitöksen kanssa (ks. myös Järvinen, Pätäri & Wallén 2024). Molemmissa käsitellään eri näkökulmista vapaan sivistystyön ja valtion suhdetta sekä sen vaikutuksia tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden edistämiseen. Järvinen tarkastelee itsensäkehittämismahdollisuuksia köyhyydessä sekä kiinnittää huomiota sivistykseen sisäänrakennettuun eriarvoisuuteen ja sivistystyön mahdollisuuksiin tarttua tähän. Hän toteaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä itsensä kehittämistä leimaa eriarvoisuus, joka palautuu sosioekonomiseen asemaan. Julkisen vallan velvollisuus on turvata sivistyksellisten oikeuksien toteutuminen ja toteutuakseen itsensäkehittämisoikeus tarvitsisi kokonaisvaltaisempaa uudistusta sen arvoulottuvuutta kunnioittaen ja todellisuusulottuvuus tuntien. (Järvinen 2023.) 

Vapaan sivistystyön autonomian ja valtion välisen ohjauksen suhde on ollut keskustelun kohteena 1920-luvulta lähtien, jolloin säädettiin ensimmäinen vapaan kansansivistystyön valtionapulaki. Tätä keskustelua on koottu muun muassa SVV-ohjelmassa toteutettuun teokseen Vapaa sivistystyö eilen, tänään ja huomenna (toim. Pätäri, Teräsahde, Harju, Manninen & Heikkinen 2019; ks. myös esim. Ikonen 1984).

---

Sivistys on kapinoivaa itsekasvatusta, itsekasvatus aktiivisen kansalaisuuden perusta – Mitä Jaakko Jalmari Jalo-Kiven tarina voi opettaa meille tänään?

Juuso Järvenpää (2024). Kansan henkinen kehitys. Jaakko Jalmari Jalo-Kiven eletty kansalaisuus 1900-luvun alussa (Tampereen yliopisto. Kustantaja: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.)

Millaista on aktiivisen kansalaistoimijan itsekasvatus, sivistyskäsitys sekä yhteiskunnallinen toiminta? Juuso Järvenpään väitöstutkimus tarkastelee tätä nostamalla esiin mielenkiintoisen, aiemmin vähän tutkitun toimijan, kansalaisaktiivi Jaakko Jalmari Jalo-Kiven (1878–1937).  Järvenpää tarkastelee uskonnon ja kansalaisyhteiskunnan monisyistä suhdetta 1900-luvun alun Suomessa, ja miten poliittinen, uskonnollinen ja sivistyksellinen kansalaistoiminta kietoutuivat yhteen Jalo-Kiven elämässä. Tutkimus tekee näkyväksi, kuinka kansalaiset saattoivat kuulua yhtäaikaisesti sekä peräkkäisesti monien kansanliikkeiden suhdeverkostoihin, joissa jokaisessa heillä saattoi olla erilainen rooli ja asema. Keskiöön nousevat paikallisen kansalaisyhteiskunnan verkostot ja verkottuneisuus sekä kansalaisaktiivisuuden tilannesidonnaisuus.

Jalo-kiven tapaus konkretisoi kiinnostavasti sitä, miten työväenliike oli sosiaalidemokraattista liikettä laajempi ja jännitteinen toimintakenttä. Vaikka suurlakon jälkeisinä vuosina SDP ja siihen liittynyt ammattiyhdistysliike olivat hallitsevia, niiden hegemoniaa haastettiin jatkuvasti. Järjestäytyneet työläiset – Jalo-Kivi mukaan lukien – pyrkivät ohjaamaan työväenliikettä vaihtoehtoisiin puoluepoliittisiin, ammatillisiin ja aatteellisiin suuntiin ammentaen esimerkiksi teosofiasta ja spiritualismista. Uskonnolla ja siihen liittyvällä siveellisyystematiikalla oli merkittävä rooli kamppailuissa työväenliikkeen suunnasta. Järvenpää käsitteleekin tutkimuksessaan myös sivistyksen, siveellisyyden ja uskonnon yhteenkietoutumista.

Samalla Jalo-Kiven tarina tuo kiinnostavasti esiin, miten työväenliikkeestä nousi vuosisadan vaihteessa tärkeä vastarintaisen sivistyksen ahjo. Kansalle ylhäältä tarjottu kurinalainen sivistys sai rinnalleen alhaalta nousseita sivistyksen ja itsekasvatuksen muotoja. Nämä haastoivat sivistyksellisen epätasa-arvon ja ammensivat vaikutteita rajat ylittäneistä reformistisista, jopa vallankumouksellisista aatevirtauksista. Järjestyneet työläiset ymmärsivät tiedon ja vallan yhteyden sekä muokkasivat sivistyksestä ja itsekasvatuksesta muutosvoimaa henkisten ja aineellisten kahleiden murtamiseen.

Erityisen kiinnostavasti Järvenpää piirtää Jalo-Kiven toiminnasta esiin hänen omaksumansa kapinoivan itsekasvatuksen. Se nivoutui yhtäältä hänen luokkatietoiseen ja vastarintaiseen työläishabitukseensa, toisaalta kansanvalistusaatteeseen kytkeytyvään ja siihen jännitteisesti suhteutuvaan siveellisyyttä ja ihanteita korostaneeseen moralismiin. Kapinoiva itsekasvatus oli myös siveellistä itsekasvatusta, mikä oli keskeistä kansalaiseksi kasvamisessa. Monien aikalaistensa tavoin Jalo-Kivi kehitti itseään lukemalla ja kirjoittamalla oma-aloitteisesti ja määrätietoisesti paljolti virallisen koululaitoksen ulkopuolella. Kirjalliset itsekäytännöt muodostivat perustan hänen aktiiviselle kansalaisuudelleen, todellisuuden kriittiseen tulkintaan ja muutospyrkimyksille. 

Jalo-Kiven esimerkki muistuttaa, että kansalaisyhteiskunnan vahvuus edellyttää rakenteita, yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä sekä syntyy tärkeällä tavalla ihmisten kyvystä kasvaa, kyseenalaistaa ja toimia. 

Tutkimuksen toteutus

Tutkimustehtävä: Tavoitteena oli selvittää, kuinka Jalo-Kiven aktiivinen kansalaisuus rakentui elettynä jokapäiväisenä todellisuutena ja millaisia suhteita hänen poliittis-yhteiskunnallisen ja uskonnollisen kansalaistoimintansa välille hahmottui. 

Aineisto: Julkaistut tekstit: pääasiassa Jalo-Kiven kirjoitukset sanoma- ja aikakauslehdissä. Tutkimuksen kattamalla ajanjaksolla Jalo-Kivi kirjoitti Työmieheen (n. 1901–1905), Elämään (1906), Uuteen Suomettareen ja Suomalaiseen Työväenliittoon (1907–1908) sekä Spiritistiin (1909–1913). Lisäksi satunnaiset Jalo-Kiven tekstit muissa lehdissä sekä muu lehtiaineisto.

Menetelmät ja lähestymistavat: Henkilölähtöinen mikrohistoria, verkostoajattelu, eletty uskonto ja analyyttinen kokemushistoria.

(Järvenpää 2024.)

Pohdittavaksi

• Mitä on nykypäivän kapinoiva itsekasvatus? Millaiset itsekasvatuksen muodot haastavat vallitsevia rakenteita ja arvoja?
• Miten yksilön kriittinen kasvu kytkeytyy kollektiiviseen toimijuuteen? 
• Miten tällainen toimijuus vahvistaa yhteiskunnan resilienssiä eli kykyä sopeutua ja uudistua? 

---

Ekokriisien ajassa sivistys on ekologista itsekasvatusta – Johanna Kallion väitöstutkimus tuo klassisen sivistyskäsitteen uuteen valoon

Johanna Kallio (2024). Ekologinen itsekasvatus. Aikuiskasvatuksen filosofiaa ekokriisien ajassa (Tampereen yliopisto).

Miten toimia toisin maailmassa, jossa ekologiset kriisit haastavat elämän ja olemassaolon perustaa? Johanna Kallion (2024) väitöstutkimus tuo aikuiskasvatuksen kentille ajankohtaisen ja syvällisen puheenvuoron, jossa klassinen itsekasvatuksen käsite tuodaan esiin ekologisesta näkökulmasta. 

Kallio analysoi ja kehittää itsekasvatuksen käsitettä osana suomalaista aikuiskasvatuksen tieteenalaa korostaen sen merkitystä ekologisten kriisien ajassa. Tutkimusta ohjaa normatiivinen lähtökohta: aikuiskasvatuksen tulee asettaa elämän perusehtojen turvaaminen taloudellisten intressien edelle. 

Kallio määrittelee itsekasvatuksen sivistyksen prosessikäsitteeksi – aikuisen tavoitteelliseksi pyrkimykseksi laajentaa ymmärryksensä ja toimintansa eettistä näköalaa. Ekologisen itsekasvatuksen hän liittää ekologisen sivistyksen (ks. Värri 2014; 2018) prosessikäsitteeksi: se on harjoitusta, jonka avulla ekologista sivistymistä voidaan tavoitella ja jonka avulla ihminen tulee tietoisemmaksi suhteestaan luontoon, yhteiskuntaan ja itseensä. 

Itsekasvatuksen käsitteellä oli keskeinen asema 1800–1900-lukujen vaihteen kasvatusteorioissa sekä 1900-luvun puolivälin suomalaisen aikuiskasvatustieteenalan muotoiluissa, mutta nykyisissä aikuiskasvatuksen teoriamuotoiluissa se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kallio palauttaa itsekasvatuskäsitteen keskusteluun korostamalla ekologisen ulottuvuuden merkitystä sekä syventämällä ymmärrystä käsitteen suomalaisesta historiasta erityisesti sen ekologisten piirteiden osalta. Hän haastaa itsekasvatuksen yksilölähtöisiä tulkintoja laajentamalla käsitteen historiallis-kulttuurista ymmärrystä kiinnittämällä huomiota juonteisiin, jotka asettavat ihmisen ja luonnonympäristön välisen sidosteisuuden ja suhteen keskeiseen asemaan.

Keskeisenä ekologisen itsekasvatuksen haasteena Kallio nimeää kapitalististen yhteiskuntien markkinaluonteen, joka ruokkii biofobista eli luontoa haltuun ottavaa ja sitä pelkäävää asennetta. Ekologinen itsekasvattaja haastaa tätä vaalimalla biofilistä, elämää kunnioittavaa tahtotilaa ja toimintaa. Siinä korostuvat relationaalinen maailmasuhde, eettinen reflektio ja rakkauden taitojen kehittäminen ekologisena sivistysprosessina. 

Kallion kehittämä malli toimii teoreettisena hahmotelmana sivistysprosessista, joka vastaa aikamme ekologisiin haasteisiin. Se tarjoaa valtauttavan eli emansipatorisen näkökulman aikuiskasvatukseen. Sen avulla yksilöt ja yhteisöt voivat kehittää ajatteluaan ja toimintaansa ekologisesti tietoisempaan suuntaan. Malli myös kasvattaa ymmärrystä siitä, miten kapitalististen yhteiskuntien ekokriisejä kiihdyttävät rakenteet vaikuttavat yksilön toimintaan ja vallitseviin ajattelutapoihin. Se siis haastaa vallitsevan kapitalistisen yhteiskunnan toimintalogiikkaa. Itsekasvatus näyttäytyy Kallion tutkimuksessa relationaalisena aikuiskasvatuksena, jossa tullaan tietoiseksi luonnon ja ihmisen keskinäisriippuvuudesta sekä yhteiskunnallisista rakenteista, jotka ohjaavat ajattelua ja toimintaa. 

Kallion väitös puolustaa sivistyksen sekä sivistävän aikuiskasvatuksen itseisarvoista merkitystä ja kehittää samalla aikuiskasvatuksen filosofiaa, jossa ekologiset kriisit otetaan vakavasti – ei vain ympäristökysymyksenä vaan elämää ja sen edellytyksiä koskettavana kasvatustehtävänä. 

Pohdittavaksi

Miten ekologisen itsekasvatuksen malli voisi vapaassa sivistystyössä toimia kasvatuksellisena vastavoimana sellaisille yhteiskunnallisille rakenteille, jotka heikentävät yhteiskunnallista ja ekologista resilienssiä? 

---

Sivistys on omaehtoista itsensä ja yhteisönsä kehittämistä – Jyrki Halmeen väitöstutkimus avaa näkymän kansalaistoiminnan muutoksiin työttömien yhdistysten näkökulmasta

Jyrki Halme (2024). Työttömien yhdistykset Suomessa. Poliittisesta liikkeestä työvoimatoimistojen haarakonttoreiksi (Jyväskylän yliopisto). 

Mikä rooli työttömien yhdistyksillä on ollut suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa? Jyrki Halmeen (2024) väitöstutkimus tarjoaa ajankohtaisen analyysin siitä, miten työttömien omaehtoinen kansalaistoiminta on muuttunut viime vuosikymmeninä yhteydessä julkisen ja kolmannen sektorin välisen toiminnan ja suhteen muutoksiin. Samalla se piirtää laajemman kuvan kansalaisyhteiskunnan roolin muutoksesta hyvinvointivaltion kontekstissa.

Tutkimus sijoittuu yhteiskunnallisten liikkeiden sosiologisen tutkimuksen alueelle ja paneutuu erityisesti kahden työttömien yhdistyksen toimintaan vuosien 1990–2015 välisenä aikana, toisen suuressa kaupungissa ja toisen maaseutupaikkakunnalla. Halme analysoi, miten yhdistys kollektiivisen toiminnan ympäristönä eli yhdistysten toiminta, identiteetti ja suhde jäseniinsä ovat muuttuneet ajan saatossa. 

Väitös on osaltaan hankkeisiin perustuvan rahoituksen kritiikkiä kansalaisyhteiskunnallisen toiminnan näkökulmasta. Halme luonnehtii työttömien yhdistysten osallistumista hanketoimintaan strategisena valintana, joka on mahdollistanut toiminnan jatkamisen, mutta samalla johtanut yhdistysten identiteetin vähittäiseen muuttumiseen sekä hämärtymiseen kuntalaisten sekä työttömien silmissä: lopputulemana yhdistys mielletään ennemmin työvoimaviranomaisten edustajana kuin omaehtoisena kansalaistoimintana. 

Kansalaistoiminnasta palveluorganisaatioksi, intressiorganisaatiosta hybriditoimijaksi

Suomessa kansalaisjärjestöillä on ollut perinteisesti merkittävä rooli yhteiskunnan ja demokratian kehittäjinä. Pohjoismaille tyypillisesti yhdistykset ovat ideaalityyppisesti toimineet edustamiensa kansalaisryhmien intressien perustalta. Työttömien yhdistykset ovat Halmeen mukaan toimineet aluksi juuri tällaisina intressiorganisaatioina: niiden tavoitteena on ollut vaikuttaa työttömien asemaan ja työttömyyspolitiikkaan sekä tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia julkiseen keskusteluun. 

Vielä 1990-luvun alkuvuosina työttömien liikkeessä oli kollektiiviseen liikkeeseen ja ryhmäjäsenyyteen perustuvaa protestipotentiaalia, mutta jo 1990-luvun puoliväliin mennessä yhdistysten protestiluonne oli muuttunut yhdistysmuotoiseksi ja osin valtion ohjaamaksi toiminnaksi. Tuolloin julkinen sektori alkoi nähdä yhdistykset yhä enemmän palveluntuottajina, joiden avulla voitiin vastata laman synnyttämiin haasteisiin. Laman ja pitkittyneen työttömyyden oloissa kolmannen sektorin toimijat alettiin nähdä palveluntarjoajina, työllistäjinä ja rahoitusvaikeuksissa olleiden kuntien taloudellisen taakan vähentäjinä. Samalla yhdistysten poliittinen luonne alkoi kaventua. 

2000-luvulle tultaessa yhdistykset laajensivat toimintaansa niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin puolelle, ja työttömien yhdistysten identiteetti oli muuttunut. Yhdistysten vapaaehtoisuuteen perustunut yleishyödyllisen toiminnan identiteetti alkoi muuttua julkisen sektorin palveluorganisaation identiteetiksi. Tämä näkyi perinteiset sektorirajat ylittävien toimintatapojen omaksumisena eli toiminnan hybridisoitumisena, mikä oli alkanut jo hyvinvointivaltion kehitykseen liittyneinä muotoiluina valtion ja kansalaisjärjestöjen välisestä suhteesta.

Sopeutumista ja selviytymistä

Tutkimuksen mukaan työttömien yhdistysten toiminta oli 2010-luvulle tultaessa irtaantunut suurelta osin työn puutteeseen perustuneista intresseistään, ja työttömyyden kokemukseen perustunut protestipotentiaali oli 2010–luvun puoliväliin tultaessa käytännössä kadonnut työttömien liikkeestä. Jäsenistön tuki oli korvautunut ulkoisella rahoituksella ja uudenlaisilla sektorirajat ylittävillä kumppanuuksilla. Toiminnasta oli tullut pääosin eloonjäämistaistelua ja sopeutumista työttömyyden kentän muutoksiin niin valtakunnallisesti kuin paikallisten yhdistysten toiminnassa.

Halmeen mukaan työttömien yhdistysten kehitys ilmentää laajempaa ilmiötä, jossa vähäisillä resursseilla toimivat yhteiskunnalliset liikkeet joutuvat tekemään kompromisseja toimintansa jatkuvuuden turvaamiseksi. Samalla ne saattavat menettää tärkeän voimansa – yhteyden ihmisiin, joiden puolesta ne alun perin syntyivät toimimaan. 

Halmeen tutkimuksen keskeisiin viesteihin kuuluukin se, että vaikka yhdistykset ovat kyenneet tuottamaan yhteiskunnallista vakautta, se on tapahtunut osin niiden alkuperäisten tavoitteiden kustannuksella. Työttömyyden kokemukseen perustunut yhteistoiminta on hiljalleen korvautunut hallinnollisella ja projektikeskeisellä logiikalla. Halmeen tutkimus haastaakin pohtimaan, millaista kansalaistoimintaa haluamme ja tarvitsemme, ja millä ehdoilla. 

Tutkimuksen toteutus

Aineisto: yhdistysten toimintaa kuvaavat dokumentit ja toiminnassa mukana olleiden yhdistysaktiivien haastattelut. Lisäksi työttömien yhdistyksille tehty kyselyaineisto ja työttömyyttä kuvaavat julkiset dokumentit.

(Halme 2024.)

Pohdittavaksi

Miten näet kansalaisyhteiskunnan ja vapaan sivistystyön välisen suhteen? Miten kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisen suhteen muutokset koskevat myös vapaata sivistystyötä?

---

Lähteet

Tutkimusnostot kokosi

Jenni Pätäri, KM, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto. Työskentelen SVV-ohjelman koordinaattorina. Lisäksi valmistelen väitöskirjaa, joka käsittelee kansansivistysopin historiaa 1930–40-luvulla sekä sen piirissä rakennettua vapaan kansansivistystyön yhteiskunnallista tehtävää. Aineistot avaavat mielenkiintoisia näköaloja myös nykypäivän demokratian kriiseihin sekä tutkimuksen ja käytännön vuoropuheluun. Vapaa-ajallani olen mukana vapaan sivistystyön ja järjestötoiminnan luottamustehtävissä.

(Kuva: Jenni Pätäri.)