Maisteriopiskelija Suvi Saviniemi, väitöskirjatutkija Jenni Pätäri ja professori Anja Heikkinen pitivät Kasvatuksen historian ja filosofian päivillä Oulussa 11.-12.6. symposiumin teemasta vapaan sivistystyön ajat ja paikat. Alustukset pohjautuivat muun muassa maaliskuussa julkaistun Vapaa sivistystyö eilen, tänään ja huomenna -teoksen teksteihin. Saviniemi pohti ajallisuutta ja paikallisuutta kesäyliopistojen alueellisen sivistystehtävän ja sen muutoksen näkökulmasta, Pätäri vapaan kansansivistystyön opillistumisen näkökulmasta ja Heikkinen kansan ja sivistyksen paikallis-planetaaristen tulkintojen näkökulmasta. Symposiumin diskussanttina toimi Risto Ikonen. Ikosen mukaan symposiumkokonaisuus avasi onnistuneesti vapaan sivistystyön itseymmärryksen muotoutumista: yhtäältä sitä, miten se on muotoutunut kansallisena projektina ja toisaalta sitä, miten kansallista ja valtiollista näkökulmaa ovat haastaneet erilaiset ala- ja yläpuoliset projektit aina maapalloistumiseen asti. Kun vapaa sivistystyö irrotetaan kansallisvaltiollisen rakentajan tarinasta, voi miettiä, millaista on tulevaisuuden vapaa sivistystyö. Samalla on muistettava, että historiallisen itseymmärryksen kadottaminen voi johtaa toiminnan mekanisoitumiseen ja hengen menettämiseen.
Päivien teemana oli The meanings of global and local in the history and philosophy of education.
Symposiumin materiaali
Abstrakti: Vapaan sivistystyön ajat ja paikat (Anja Heikkinen, Jenni Pätäri & Suvi Saviniemi, Tampereen yliopisto, etunimi.sukunimi@tuni.fi)
Suomessa vapaaksi sivistystyöksi (aiemmin kansanvalistus- tai vapaaksi kansansivistystyöksi) kutsutun toiminnan katsotaan tavanomaisesti – ja muiden pohjoismaiden tapaan – kytkeytyvän kansallisvaltion rakentamiseen. Sen institutionalisoitumisen todetaan yleisesti käynnistyneen Kansanvalistusseuran perustamisesta vuonna 1874 ja laajentuneen 1880-luvulta lähtien raittius- ja nuorisoseurojen, kansanopistojen ja työväenopistojen leviämisen myötä. (Alapuro ym. 1987.) Ylikansallisestikin on kiinnostavaa, että suomalaisen vapaan sivistystyön kehkeytymistä edistettiin rakentamalla sille omaa opinalaa, kansansivistysoppia, joka alkoi institutionalisoitua 1920-luvun lopulla Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (sittemmin Tampereen yliopisto).
Symposiumissa haluamme herättää keskustelua siitä, missä määrin vapaan sivistystyön historiaa on perusteltua (edelleen) tulkita kansallisvaltiolliseksi projektiksi. Onko toiminnassa kyse myös ylikansallisista ja alueellisista tai paikallisista aatteista ja ohjelmista, jotka nationalismin dominoimissa tulkinnoissa on sivuutettu tai sulautettu osaksi kansakunta- ja kansallisvaltiokeskeistä vapaan sivistystyön ja kansansivistysopin itseymmärrystä? Alustuspuheenvuoroissa hyödynnämme lähinnä hiljan valmistuneen Vapaa sivistystyö eilen, tänään ja huomenna -teoksen (Pätäri ym. 2019) sekä valmisteilla olevien opinnäytetutkimusten tekstejä. Nostamme kesäyliopistojen ja kansansivistysopin muotoutumisesta esiin esimerkkejä siitä, miten vapaan paikallisen, kansallisen ja ylikansallisen suhteita on muotoiltu sivistystyön keskeisissä ilmiöissä ja käsitteissä, kuten kansa ja kansalaisuus, kansanvalta tai demokratia, sivistys ja sivistystyön vapaus.
1. Suvi Saviniemi: Alueelliset ja kansalliset tavoitteet kesäyliopistojen koulutustehtävän suuntaajina
Paikallisuuden ja alueellisuuden merkitystä vapaassa sivistystyössä tarkastellaan kesäyliopistojen koulutustehtävän ajallisen muotoutumisen kautta. Kesäyliopistot ovat pääsääntöisesti kesäyliopistoyhdistysten ylläpitämiä oppilaitoksia, jotka järjestävät aluekohtaisten painotusten mukaan avointa yliopisto-opetusta, ammatillista täydennyskoulutusta, yleissivistäviä opintoja ja kulttuuritapahtumia. Kesäyliopistojen toiminta on koko niiden satavuotisen historian ajan perustunut vahvasti etenkin korkea-asteen opetuksen alueellisen saatavuuden parantamiseen, ja yhä tänä päivänä niiden toiminta-ajatuksessa ja lakisääteisessä koulutustehtävässä korostuu alueellinen koulutustehtävä. Esityksessä koulutustehtävän muotoutumista tarkastellaan suhteessa aikuiskoulutusjärjestelmän yleiseen kehitykseen. Sekä kansallisen että oppilaitoskohtaisen tarkastelun avulla pyritään tuomaan näkyville sitä, millaisten koulutuspoliittiset linjausten ja jännitteiden vaikutuksesta kesäyliopistot ovat kehittyneet ja millaisia vaikutuksia niillä on ollut alueellisen tehtäväkuvan muotoutumiseen eri aikoina. Esitys pohjautuu aiheesta tehtyyn pro gradu -tutkielmaan ja sen keskeisimpiin tuloksiin.
2. Jenni Pätäri: Työteliäät turpeenpuskijat ja aikuiskasvatuspyrkimykset Euroopan periferiassa
Vapaan kansansivistystyön opillistuessa 1920-luvulla vapaa kansansivistystyö, kansanvallan edistämispyrkimykset ja kehkeytyvä uusi oppiala kietoutuivat tiiviisti yhteen. Kansansivistysoppi kietoutui jännitteisesti sekä omaehtoiseen että niin sanottujen vaarallisten luokkien uuden vapauden suitsimiseksi moraalisäätelylliseen kansan sivistämisen ja rakentamisen projektiin (ks. esim. Koski 2011 ja tulossa). Kansallisiin jännitteisiin vastasi hyvin oppialan kiinnittäminen anglosaksisiin (aikuis)kasvatustieteen ja sivistyksen malleihin, joissa oppialan sosiaalidemokraattisen sivistysliikkeen virittämä ydin kääntyi jo varhain kollektiivisestä yksilölliseen, sekä kokonaisuuksista ja niiden sisäisistä ja välisistä suhteista internalistiseen. Kun sivistystyö kansanvaltaisen kansallisvaltion perustan rakentamiseksi vaihtui kansalliseen eheyttämiseen, kansojen välisten erojen korostaminen vaihtui myös opillistumisprojektissa kansan sisäisten erojen ja kerrostuneisuuden peittämiseen. Samalla oppialaa koskevat kannanotot kääntyivät kansallisesta ylpeydenaiheesta kansainväliseen periferiapuheeseen. Vaikka suurlakko, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sisällissota kyseenalaistivat epäpoliittisen kansakäsityksen ja synnyttivät kansan poliittisena subjektina (Heikkinen 2011), alkoi poliittinen samalla erkaantua vapaan kansansivistystyön sosiaalidemokraattisesti virittyneestä opillistumisprojektista. Alustus nostaa esiin kysymyksiä siitä, mitä opillistumisprojektin valtavirrassa unohdetaan kansan ala- ja yläpuolisena ja miten kansallisvaltioon kiinnittyminen piirtyy esiin molemminsuuntaisena eron tekemisenä.
3. Anja Heikkinen: Kansa ja sivistys paikallis-planetaarisina ohjelmina?
Vapaan sivistystyön kaanonissa sen synty ja laajentuminen kuvataan tyypillisesti kansallisten mahtimiesten aikaansaannoksena. Kansallisen tarinan harvat täsmennykset ovat nekin fokusoineet kansallisiin luokka- tai intressieroihin. On kuitenkin perusteltua tarkastella mahtimiehiä myös paikallisina tai alueellisina toimijoina sekä täsmentää, miten vapaata sivistystyötä muotoiltiin paikallisesti ja alueellisesti ja missä määrin se syöttyi kansallisiin valtavirtavirtatulkintoihin. Kun nuorisoseuroja, kansanopistoja ja työväenopistoja perustettiin, puhuivatko aloitteentekijät, puuhamiehet ja –naiset kansasta ja sivistyksestä (tai valistuksesta) ja niiden vapaudesta? Ja jos puhuivatkin, tarkoittivatko he sanoillaan samaa kuin valtavirtateksteihin tulkintansa saaneet auktoriteetit. Toisaalta, vaikka aloitteet ja sanastot perustuisivatkin paikallis-alueelliseen merkityksenantoon, niissä voi olla tunnistettavissa yhteys kansallisvaltiolliset rajat ylittäviin taloudellisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin muutosprosesseihin. Olisiko vapaan sivistystyön kehkeytymisestä kerrottavissa myös tarina, joka näyttäisi sen osuuden ihmisen ja ei-ihmisellisen luonnon välisen suhteen muotoiluun paikallisesti ja planetaarisesti? Sen myötä myös vapaan sivistystyön ydinkäsitteet kansa ja sivistys täytyisi ajatella uudelleen. Symposiumissa pyrin muutaman esimerkin avulla jatkamaan aiheen pohtimista.
