Luottamus on yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Yhteisöprojektit voisivat olla vapaan sivistystyön tulevaisuuden toimintamalli – tapa saattaa erilaisia ihmisiä yhteen ja opettaa luottamusta arjessa ilman tietoista ja tavoitteellista opiskelua.
Jos väitöskirjani valmistuminen olisi kestänyt puolikin vuotta pidempään, olisi sosiaalista pääomaa määrittelevästä luvusta varmastikin tullut pidempi. Syksyllä 2019 emme kuitenkaan tienneet vielä mitään uhkaavasta pandemiasta, jonka myötä luottamus – yksi keskeinen sosiaalisen pääoman elementti – alkoikin yllättäen tuntua olevan uhattuna. Voiko rajoitustoimia tai rokotussuosituksia antaviin päättäjiin luottaa? Vääristelevätkö tutkijat tutkimustuloksia? Voiko edes naapuriin enää luottaa?
Arkikokemuksista löytyy useita esimerkkejä luottamuksesta: Jos lainaan naapurille autoani kauppareissulle, niin todennäköisesti en tee tästä kirjallista vuokrasopimusta. Luotan, että opettajamme hoitavat työnsä, vaikkeivat valvontakamerat tallennakaan kylätaloilla ja kouluilla heidän tekemisiään. Luotan myös siihen, että sote-vaaleissa antamani äänestyslippu päätyy oikeaan paikkaan ja vaikuttaa omalta pieneltä osaltaan vaalitulokseen.
Luottamuksen käsitteeseen liittyy velvoite vastavuoroisuudesta sekä se, että lähtökohtaisesti ajattelemme toisista hyvää. Kun kaikkia ja kaikkea ei tarvitse epäillä, tämä edistää taloudellistakin hyvinvointia – epäluottamuksen ilmapiirissä joudutaan esimerkiksi uhraamaan paljon aikaa ja vaivaa erilaisten sopimusten tekemiseen, mikä on pois tuottavasta toiminnasta. Luottamus on myös keskeinen yhteiskuntaa koossa pitävä voima.
(Kuva: Jarmo Vainionpää)
Vieläkö Suomi on luottamusyhteiskunta?
Pohjoismaat ovat tunnetusti erottuneet edukseen luottamusta mittaavissa tutkimuksissa. Viime aikoina julkisesta keskustelusta on voinut saada kuvan, että tilanne olisi ratkaisevasti muuttunut. Sitran syksyllä 2021 julkaisema tutkimusraportti ei kuitenkaan tue tätä näkökulmaa.
Tutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat edelleen toisiinsa ja instituutioihinsa. Valtaosa vastaajista näkee, että yhteisen hyvän nimissä jopa yksilönvapaudesta voidaan poikkeustilanteessa tilapäisesti tinkiä. Merkillepantavaa on, että erityisesti nuoret uskovat hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuteen. Valtaosa kansasta luottaa myös tieteeseen ja tutkimukseen, joiden nähdään tuovan yhteiskuntaan turvallisuutta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.
Luottamusta pitää vaalia!
Sitran tutkimukseen vastanneet kuitenkin kokivat huolta siitä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on huonontunut ja keskustelukulttuuri kärjistynyt aikaisempaan verrattuna. Jos vastakkainasettelu voimistuu, se voi etäännyttää eri väestöryhmiä toisistaan sekä heikentää luottamusta ja yhteiskunnan turvallisuutta.
Nyt tulisikin ottaa kaikki keinot käyttöön erilaisten ja eri taustoista tulevien ihmisten yhteen saattamiseksi. Keskeistä on tietenkin houkutella ihmisiä mukaan perustoimintaamme, eli opiskelijoiksi kursseillemme. Mutta kuten Jyri Manninenkin Sivistystori-blogissa toteaa, suurin osa oppimisesta tapahtuu kuitenkin arjessa ilman tietoista ja tavoitteellista opiskelua. Luultavasti luottamustakin opitaan ennen muuta vuorovaikutuksessa toisten kanssa eikä varta vasten opiskelemalla. Miten tällaiselle oppimiselle voisi luoda otolliset olosuhteet?
Ehkäpä voitaisiin ottaa oppia niinkin kaukaa kuin vuodelta 1997. Petri Salo nimittäin visioi silloin, että tulevaisuudessa (joka silloin tarkoitti vuotta 2007) kansalaisopistojen kurssitoiminnasta suuri osa on korvautunut kokonaisvaltaisilla yhteisöprojekteilla. Palkkalistoille on ilmaantunut sellaisia uusia työntekijöitä kuin kulttuurityöntekijä, verkkovelho ja yhteisöagentti. Salo ounasteli myös, että valtion tuki on lähtenyt vähitellen kasvuun, kun päättäjätkin ovat huomanneet yhteisöprojektien merkityksen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä.
Joko teillä on laitettu yhteisöagentin paikka auki?
(Kuva: Jarmo Vainionpää)
***
Leea Keto on kasvatustieteen tohtori, joka työskentelee Järvilakeuden kansalaisopiston rehtorina. Ennen vuonna 1997 alkanutta rehtorin uraa hän työskenteli luokanopettajana ja opiskeli samalla äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Leean elämä olisi todennäköisesti saanut aivan toisenlaisen suunnan ilman vapaata sivistystyötä: Lyriikan kesäkurssi Oriveden opistossa 1987 avasi WSOY:n oven, ja esikoisrunokokoelma julkaistiin seuraavana vuonna. Työ kansalaisopistossa toi mukanaan monenlaiset kehittämishankkeet, jotka innostivat aikanaan myös väitöskirjan tekoon. Hankkeiden myötä runot vaihtuivat draamaksi, ja viime vuosina Leean kesälomat ovatkin kuluneet elokuvien teon parissa. Kirjoittamiselle tuo vastapainoa liikunta ja vapaaehtoistyö rotareissa. Kerran kuussa häntä kutsuvat kansalaisopiston lauluyhtyeen treenit ja aika kuluu rattoisasti myös lastenlasten kanssa.
Lähteet:
Keto, L. 2019. ”Eihän ne ihmisiä kummempia oo”: etnografinen tutkimus kansalaisopiston yhteisöteatterihankkeista sosiaalisen pääoman vahvistajina. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/66486
Simonen, J., Westinen, J., Pitkänen, V. & Heikkilä, A., 2021. Luottamusta ilmassa, mutta kuinka paljon? Tutkimus eri sukupolvien luottamuksesta yhteiskunnan instituutioihin. Helsinki: E₂ Tutkimus. https://www.e2.fi/hankkeet-ja-julkaisut/julkaisut/luottamusta-ilmassa-mutta-kuinka-paljon-tutkimus-eri-sukupolvien-luottamuksesta-yhteiskunnan-instituutioihin.html
Manninen, J. 2021. Oppija oppii oppimalla. https://www.vapausjavastuu.fi/jyri-manninen-oppija-oppii-oppimalla/
Salo, P. 1997. Yhteisöissä tapahtuva aikuiskasvatus vapaan sivistystyön tulevaisuuden mahdollisuutena. Aikuiskasvatus 1/97, 38–46.
***
Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelma julkaisee vuonna 2021 Sivistystori-blogia, jossa vapaan sivistystyön tutkijat ja asiantuntijat sekä sivistyksestä kiinnostuneet SVV:n yhteistyökumppanit kirjoittavat sivistystyöstä ja sivistyksen yhteiskunnallisesta merkityksestä.
