Keskusteluiden yleistajuisuus ja dialogisuus sekä tutkimusyhteistyö voisivat edistää sivistyskeskusteluista ulossuljettujen kuulluksi tulemista.
Minua on jo pitkään ärsyttänyt yhteiskunnallinen sivistystä koskeva keskustelu, jossa kaikkien äänet ja mielipiteet eivät pääse kuuluville. Se palauttaa mieleeni aiempia työkokemuksia, joissa sosiaalinen jakautuminen ja ihmisten välinen eriarvoisuus on tullut räikeästikin esille. Ihmiset ovat olleet toiminnan kohteita sen sijaan, että he olisivat olleet toimijoita ja tekijöitä. Ihmiset eivät ole itse tulleet kuulluiksi, vaan joku toinen on puhunut heidän suullaan.
Yli kymmenen vuotta sitten työskennellessäni lastentarhanopettajana vanhemmille ei saanut kertoa sisäilmaongelmista, vaikka henkilökunta ja lapset sairastelivat. Kieli- tai kulttuuritaustansa tai yhteiskunnallisen asemansa vuoksi vanhemmat olivat tietämättömiä tai kykenemättömiä vaatimaan päivähoidolta enempää tai pakotettuja tuomaan lapsensa hoitoon. Tuoreena esimerkkinä keskustelun jakautumisesta toimii kansainvälinen maahanmuuttajien työllistämiseen keskittyvä hanke, jossa tehtiin vierailuja ulkomaille pyrkimyksenä jakaa osaamista maahanmuuttajien työllistämiseen. Yhteisenä kielenä oli englanti. Maahanmuuttajat itse eivät kuitenkaan päässeet kertomaan ajatuksiaan tai suuntaamaan projektia – elleivät he sitten osanneet puhua englantia.
Itse haluaisin liittää tämän näkökulman sivistyskeskusteluun. Keneltä sivistyksestä kysytään ja kenen ääntä sivistyskeskustelussa kuullaan? Kuka kysyy ja millä kielellä tai tavalla keskustelua käydään? Onko puhe ’heistä’ ja ’heille’, mutta ei ’heidän kanssaan’?
Polarisoitunut sivistyspuhe
Sitran tuoreen selvityksen mukaan yhteiskunnallista sivistyskeskustelua leimaa polarisoituminen ja kärjistäminen. Erityisesti sosiaalisessa mediassa sivistystä käytetään lyömäaseena poliittisessa nokittelussa ja kärkipaikkaa sivistyskeskustelussa pitävät poliitikot. Sen sijaan muut toimijat, kuten vapaa sivistystyö, eivät pääse sivistyskeskustelun eturintamaan.
Sivistyskeskusteluja käydään toki myös tutkimuksessa. Eri alojen tutkijat pähkäilevät julkaisuissaan aihetta myös toiseuttamisen näkökulmasta, mutta kuullaanko heitä toiminnan suunnittelussa ja päätöksenteossa, vai hautautuvatko hyvätkin tutkimukset arkistojen tai internetin syövereihin?
Sosiaalisen median alustat ovat vain yksi ympäristö keskusteluille ja muitakin on. Tuntuu kuitenkin siltä, että sivistyskeskusteluunkin liittyy FOMO – fear of missing out. Eli se, että jos ei ole mukana sosiaalisessa mediassa, niin jää jostain paitsi. Sanoisin jopa, että jos ei ole sosiaalisessa mediassa tai ei osaa käyttää uusia teknisiä alustoja, niin ei ole olemassa tai tule kuulluksi.
Käännetäänpä näkökulma vielä kerran nurinpäin. Kysymys ei ole pelkästään siis siitä, etteivät vapaan sivistystyön toimijat tule sivistyskeskusteluissa kuulluiksi. Kysymys ei ole siitä, kuka huutaa kovimmin tai parhaiten, vaan kenet suljetaan ulkopuolelle.
Toiminnan kohteesta tekijäksi?
Keskustelu sivistyksestä on usein yksilökeskeistä. Jotain ihmistä pidetään ’sivistyneenä’ ja jotain toista puolestaan ei (kts. esim. Sitran selvitys). Yhteiskunnalliset käsitykset ja vaatimukset tietystä sivistysihanteesta vaikuttavat puolestaan siihen, millaista koulutusta ja kasvatusta taloudellisesti tuetaan ja keneen yhteiskunnalliset koulutustoimenpiteet kohdennetaan. Esimerkiksi Euroopan sosiaalirahaston (ESR) -hankkeissa toimenpiteitä ja resursseja kohdennetaan kulloinkin eniten tukea tarvitseviksi määritetyille ryhmille, kuten työttömille maahanmuuttajille. Tässä ei sinänsä olisi mitään ongelmaa, ellei näitä ’tarvitsevia ryhmiä’ nähtäisi pelkkinä kohteina.
Sivistystä ei kuitenkaan voi liittää pelkäksi yksilön ominaisuudeksi. Vapaassa sivistystyössä sivistyminen mielletään perinteisesti itsekasvatukseksi yhdessä muiden kanssa. Näin ollen onkin luontevaa, että esimerkiksi Kansanvalistusseuran uudessa Sivistyksen pelottomat -blogissa Nina Hjelt kutsuu sivistystä yhteisölliseksi prosessiksi. Olen samaa mieltä. Toiminnan, sivistyksen tai sivistymisen, tulisi nousta ihmisten omasta halusta ja toteutua vuoropuheluna, yhdessä muiden kanssa.
Vapaan sivistystyön toimijoiden – oppilaitoskentän ja tutkijoiden – väliset keskustelut voisivat olla paikkoja, joissa on mahdollista tarkastella kasvatustoiminnan ehtoja ja kohteita. Keskusteluihin tulisi kutsua mukaan myös muita yhteiskunnallisia toimijoita. Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelman KOSI-hankkeen lisäksi esimerkiksi Erätauko-säätiö ja Dialogi Akatemia käyttävät dialogisia keskusteluita osallisuuden ja demokratian vahvistamisen keinoina. Bildung-hanke, jossa Kansanvalistusseura on mukana, tarjoaa tietoa päätöksentekijöille ja aikuiskasvatuksen parissa toimiville sekä Euroopan tasolla että kansallisesti. Parhaimmillaan sivistystä koskevat keskustelut toteutuisivat yleistajuisuuden lisäksi myös eri kielillä tai erilaisin apuvälinein.
Vaienneiden tai vaiennettujen äänten tulisi päästä sivistyskeskustelussa kuuluville ja niillä tulisi olla painoarvoa päätöksenteossa. Näen, että pelaaminen samaan maaliin voisi olla helpompaa, jos kaikki otettaisiin mukaan päättämään maalin paikasta ja ketään kohti ei potkittaisi palloa, vaan kaikki voisivat syötellä. Ihminen on tasa-arvoinen osa yhteiskuntaa vain, jos hänet otetaan mukaan häntä itseään koskeviin keskusteluihin.
***
Satu Heimo on kasvatustieteen maisteri ja sosionomi (YAMK), ja hän työskentelee Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelman koordinaattorina. Aiemmin hän on työskennellyt mm. Tampereen yliopiston projektitutkijana Ote työhön- ja Empowering Migrants for Employment -hankkeissa sekä asiantuntijana nuorten työllisyyspalveluissa Ohjaamossa. Satua kiinnostavat yhdenvertaisuuteen, maahanmuuttoon ja työllisyyteen liittyvät aikuiskasvatuksen kysymykset. Vapaa-ajalla Satu rentoutuu lukemisen ja suunnistuksen parissa.
***
Kirjoitus on osa SVV:n Sivistystori-blogisarjaa, jossa ilmestyy keskimäärin kerran viikossa tekstejä vapaan sivistystyön tutkijoilta ja oppilaitoskentän asiantuntijoilta sekä SVV:n yhteistyökumppaneilta.
