Sivistystori-blogi 21.10.25. Kirjoittaja: Ari Sivenius
Tämä kirjoitus kysyy, mitä kasvatus on silloin, kun se ei enää kannattele. Se etsii toisenlaista tapaa katsoa: kasvatusta, joka ei mittaa, vaan kohtaa.
Kasvatus on kriisissä. Ihmiset eivät ole muuttuneet, mutta järjestelmät eivät enää suostu kannattelemaan. Kirjoitukseni ei ole neutraali analyysi kasvatuksen tilasta, vaan huolenilmaus ja kutsu ontologiseen vastuuseen: kutsu nähdä, kannatella ja kasvattaa toisin.
Kasvatus ei ole tekninen suorite. Se on ihmisyyttä, joka syntyy kohtaamisesta. Kun katse ei kohtaa, kasvua ja oppimista ei synny. Kun ihminen muuttuu soluksi taulukossa, kasvatuksellinen väkivalta astuu tilaan. Esineellistynyt koulutusjärjestelmä typistää kasvatuksen taulukoksi, jossa ihminen on solu. Kaavioksi, jossa kohtaaminen on rivi. Järjestelmäksi, joka mittaa, mutta ei näe. Kun kasvatuksen kieli teknistyy, katoaa se, mikä tekee kasvatuksesta juuri kasvatusta — toisen rinnalla oleminen ilman ehtoa.
Kasvatuksellinen väkivalta ja solun metafora
”Sinusta ei tule koskaan mitään.” Tämä lause sanottiin minulle. Se ei ollut huutoa tai raivoa vaan hiljainen toteamus – kuin ovi, jonka kahva oli jäässä. Se oli enemmän kuin henkilökohtainen haava. Se edusti kasvatuksellista väkivaltaa: järjestelmän ääntä, joka ei nähnyt, kuunnellut eikä kannatellut.
Olen kohdannut nuoria, joille maailma on sanonut saman. Työpajalla istui nuori, joka ei puhunut ensimmäisellä viikolla eikä toisellakaan. Hän tuli, istui, teki vähän, mutta ei sanonut mitään. Joku olisi saattanut kirjata hänet ”passiiviseksi osallistujaksi” tai ”riskiksi”. Minä en niin tehnyt vaan jäin. Viikosta toiseen hän tuli ja minä olin siinä. En kysynyt, en vaatinut, en arvioinut. Olin.
Eräänä päivänä nuori sanoi: ”Mä en tiennyt, että voi olla näin.” Se ei ollut vastaus, pikemminkin tunnustus. Ei siitä, mitä hän osasi, vaan siitä, että hän oli tullut näkyväksi ilman ehtoa (Sivenius & Friman, 2020). Tuo hetki ei mahdu taulukkoon. Se ei ole suorite, mittari tai indikaattori. Se on kasvatuksen ydintä — läsnäoloa ja suostumusta olla toisen rinnalla, vaikka ei tiedä, mihin se johtaa.
Katse ja kasvatuksen suunta
Koulutusjärjestelmä mittaa paljon, mutta näkeekö se ihmisen? Kun katse suuntautuu rakenteisiin, oppiminen voi kadota. Kun esimerkiksi koulussa katsotaan numeroita, tavoitteita ja oppimispolkuja, katse ohittaa ihmisen. Mittaamme valmista ja unohdamme sen, mikä on vasta syntymässä.
Tutkimukseni osoittavat, että koulutus ei ole neutraali kenttä. Se ei ainoastaan ohjaa oppimista, vaan määrittelee, millainen ihminen on hyvä, arvokas ja hyväksyttävä. Mittarit, arviointi ja ohjauspolut rakentavat ihanteen, johon kaikkien oletetaan asettuvan. Toiset reitit jäävät näkymättömiksi eikä se tapahdu sattumalta vaan rakenteiden seurauksena (Sivenius, 2026; Fraser, 2003).
Eriarvoisuus ei aina huuda. Se näkyy hiljaisena vetäytymisenä, katseena, joka ei kohtaa tai tunteena siitä, että oma tapa oppia ei mahdu tilaan, jossa pitäisi kukoistaa. Oppija ei vain vastaanota. Hän heijastaa järjestelmän käsityksiä siitä, mikä on normaalia ja arvokasta.
Katse, joka huomaa, voi avata polkuja, joita kukaan ei osaa etukäteen tietää – laskelmoida. Se voi olla kutsu tai hiljaisuus. Siksi katse ei ole pelkkä pedagoginen yksityiskohta, vaan ontologinen kysymys (Jaeggi, 2014).
Esineellistyminen kasvatuksessa
Esineellistyneessä kasvatustodellisuudessa kasvatus ei kohtaa ihmistä silmästä silmään. Hänestä tulee helposti resurssi, toimenpiteen kohde tai suorituskyvyn mittari. Ihminen kutistuu numeroiksi, arviointitaulukoiksi ja ruksatuiksi ruuduiksi, ja hänen olemassaolonsa jää varjoon. Tällöin kasvatus ei kannattele. Se alkaa vaatia. Se ei kuuntele, se mittaa.
Esineellistyminen on iskenyt kasvatustodellisuuteen syvälle ja systemaattisesti. Tämä ei ole pelkkä metafora, vaan rakenteellinen tila, joka muovaa ihmisestä kohteen (Arendt, 2002; Jaeggi, 2014). Järjestelmät eivät välitä yksilön kokemuksesta, keskeneräisyydestä tai ainutlaatuisesta tavasta olla maailmassa. Oppija ei pääse näkyväksi omana itsenään, sillä tila ei suostu kannattelemaan.
Kun kasvatus muuttuu vain hallinnan muodoksi, alkaa kehkeytyä eksistentiaalista kodittomuutta. Ihminen menettää paikkansa maailmassa, ei kyvyttömyyden vuoksi vaan siksi, että tila ei kannattele häntä (Sivenius, 2026). Tämä ei ole yksilön epäonnistuminen. Se on kasvatuksen kriisi. Se jättää avoimeksi kysymyksen: mitä jää jäljelle ihmisestä, kun hänet typistetään mittauksen kohteeksi?
Sivistyksen kantava tila
Vapaa sivistystyö ei palvele. Se kannattelee ja siitä on pidettävä huolta. Se ei tarjoa vapautta rakenteista, vaan mahdollisuuden olla ihminen niiden sisällä. Se ei kysy kelpoisuutta vaan tunnistaa keskeneräisyyden arvon (Pätäri & Sivenius, 2024). Kyse on tunnustamisesta, joka ei ole pelkkää näkyväksi tekemistä vaan oikeus olla olemassa ilman ehtoja.
Ennemmin kuin sopimus, kasvatus on lupaus: “Saat olla, vaikka et vielä osaa.” Kun tila ei vaadi ja kannattelee, syntyy jotakin, mikä ylittää rakenteet. Silloin kasvatus ei ole järjestelmän jatke, vaan ihmisyyden tunnustamista.
Esineellistymiseen sisältyy vieraantuminen, joka ei ole tunne vaan olemisen muoto, jossa maailma ei enää vastaa. Jos sivistys ja sivistystyö rakentuvat mitattavien tavoitteiden ja rakenteiden varaan, ne menettävät kykynsä kannatella ja kuulla. Silti sivistystyön vapaus ei tarkoita rakenteiden puuttumista vaan ennemmin mahdollisuutta ylittää ne, ja rakentaa tila, jossa ei tarvitse ensin muuttua. Sivistystyön vastuullisuus ei ole raportointia, vaan toisen keskeneräisyyden kannattelemista.
Kasvatuksen hetkellisyys ja hetkien jatkumo
Kannatteleva ja kohtaava kasvatus ei vain ohjaa. Se luo tilaa. Se ei kerro, minne mennä vaan näyttää, että täälläkin voi olla. Se ei ole kartta eikä kompassi vaan pedagoginen suhde, jaettuja merkityksellisiä hetkiä, joissa ei kysytä osaamista vaan suostutaan näkemään.
Tämä pedagoginen hetki ei ole yksisuuntainen. Se kannattelee molempia, kasvatettavaa ja kasvattajaa. Se ei ole hallittu tilanne tai menetelmä vaan pikemminkin hauras kohtaaminen, jossa molemmat voivat muuttua.
Sivistys ei ole sinun tai minun. Se on meidän. Se rakentuu hetkissä, joissa ei mitata vaan kannatellaan toista. Kun kasvatus suuntautuu suhteeseen eikä tuloksiin, se avaa tilan, jossa ihminen voi olla kokonainen. Joskus se tila on työpajan harmaa huone, jossa joku istuu hiljaa ja saa silti jäädä. Joskus se on vapaan sivistystyön ilmapiiri, jossa ei kysytä, “Mitä sinä osaat?” vaan “Miten sinä voit?” – ja se riittää.
Kasvatus ei ole valmis muoto eikä hallittavissa kaavioin: se on läsnäoloa kurottelevaa tilannetajua, sensitiivisyyttä, joka kehkeytyy kohtaamisessa. Se on hauras, mutta silti kannatteleva. Se ei lupaa tuloksia. Sitä vastoin se voi muuttaa maailmaa yhden ihmisen kerrallaan. Ja se on paljon. Juuri siksi kasvatus ei mahdu Excel-taulukkoon. Ihmisyyden tilakartta ei ole rivi, solu tai mittari. Se on kohtaaminen, joka ei kysy kelpoisuutta vaan suostuu kannattelemaan. Tässä piilee tarkoittamani kasvatuksen muutosvoima.
Lähteet
Arendt, H. (2002). Vita activa: Ihmisenä olemisen ehdot (E. Virtanen, Trans.; R. Oittinen, Toim.). Tampere: Vastapaino. (Alkuperäisteos julkaistu 1958: The Human Condition)
Fraser, N. (2003). Social justice in the age of identity politics: Redistribution, recognition, and participation. In N. Fraser & A. Honneth (Eds.), Redistribution or recognition? (pp. 7–109). London: Verso.
Jaeggi, R. (2014). Alienation. New York: Columbia University Press.
Pätäri, J., & Sivenius, A. (2024). Vapaa sivistystyö julkisena tilana ja sivistyksellisten oikeuksien turvaajana. In I. Järvinen, J. Pätäri & B. Wallén (Eds.), Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö. Helsinki: Vapaa Sivistystyö ry. Saatavilla osoitteesta vapausjavastuu.fi
Sivenius, A. (2026/in press). Eksistentiaalinen kodittomuus ja kasvatuksen ontologinen vastuu. Kasvatus.
Sivenius, A., & Friman, I. (2020). Can I? Dare I? International Journal of Education & the Arts, 21(8). https://doi.org/10.26209/ijea21n8
Kirjoittajasta
Ari Sivenius, KT, on kasvatustieteiden metodologian ja tutkimuskäytännön yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä kasvatustieteen, erityisesti yhteiskuntaorientoituneen kasvatustutkimuksen dosentti Tampereen yliopistossa. Lue lisää täältä. (Kuva: Johanna Hiltunen)
