Terve raha -työryhmä: Sivistys luo vaurautta ja vauraus sivistystä – sivistyksellisten oikeuksien puolustus

---

Johdanto

Terve raha -työryhmän kirjoituksen taustalla on viiden vuoden työskentely, jonka aikana olemme syventyneet yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin lukemalla aiheeseen liittyviä, inspiroivia tekstejä ja käymällä niistä keskusteluja. Erityisenä lähtökohtana on ollut itävaltalaisen filosofin ja kulttuurivaikuttajan Rudolf Steinerin (1861–1925) näkemys yhteiskunnallisesta kolmijäsennyksestä, jota käsittelemme seuraavassa luvussa. Hän esitteli kolmijäsennyksen ensimmäisen maailmansodan kaoottisena aikana, jolloin aikalaisten käymät keskustelut yhteiskunnallisista kysymyksistä olivat länsimaisen kulttuurin kehityksen kannalta ratkaisevia.

Tämän Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö -verkkojulkaisusarjan artikkelin kirjoittamiseksi olemme kokoontuneet säännöllisesti keskustelemaan ja etsimään yhteistä, kokemuksellista ymmärrystä vapaaseen sivistystyöhön, sivistyksellisiin oikeuksiin ja sivistyksen tilaan Suomessa juuri tässä ajassa. Keskustelujemme virikkeinä olemme käyttäneet muun muassa sivistyksellisiä oikeuksia koskevia säännöksiä, ajankohtaista keskustelua aiheesta mediassa sekä syventymistä Rudolf Steinerin esille tuomiin yhteiskunnallisiin ajatuksiin erityisesti vuonna 1919 julkaistussa kirjoituksessa, josta on ilmestynyt vuonna 1973 Reijo Wileniuksen suomennos nimeltä ”Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohtia”.

Tarkoituksemme on tuoda tämän päivän yhteiskunnalliseen keskusteluun mukaan Rudolf Steinerin näkemys vapauden merkityksestä kulttuurielämälle, henkiselle sivistykselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. Lisäksi perustelemme sivistyksen merkitystä yhteiskunnassa todellisen vaurauden luojana sekä pohdimme lahjarahan yhteyttä vapaan sivistystyön rahoittamiseen. Vapaan sivistystyön kenttää tarkastelemme kokonaisvaltaisesta sivistyskäsityksestä käsin. Esitämme, miten tämän vapauden alueen voi ymmärtää paremmin, kun se nähdään suhteessa kahteen muuhun yhteiskunnallisen toiminnan alueeseen.

Näkemyksemme mukaan Steinerin yhteiskunnallisesta ajattelusta löytyy uudistavia virikkeitä sekä yleisiä uskomuksia haastavia tärkeitä näkökulmia meidän aikaamme.  Toisaalta sen voi myös nähdä pitkän aikavälin vaativana tulevaisuusvisiona, joka edellyttää täysin uudenlaista ajattelua ja jälkimateriaalisen yhteiskunnan tavoittelua. Arto O. Salosen ja Maria Joutsenvirran (2018, 96) mukaan jälkimateriaalisessa yhteiskunnassa kasvatuksella, koulutuksella ja sivistyksellä tavoitellaan inhimillistä kasvua, tunnistetaan arvokkaita tarkoituksia omalle elämälle sekä luodaan hyvinvointia luottamusta ja sosiaalista pääomaa kasvattamalla. Sivistys tarkoittaa myös sitä, että rohkenemme tarkastella asioita ennakkoluulottomasti ja vallitsevia ajattelutapoja haastaen.

Tässä artikkelissa olemme yhtäältä koonneet ja muotoilleet eläytyvään kuunteluun perustuvissa vuoropuheluissamme tekemiä huomioita ja johtopäätöksiä. Toisaalta olemme myös ryhmän työskentelytapaa kunnioittaen jättäneet joitain yksittäisiä puheenvuoroja alkuperäiseen muotoon, jolloin se näkyy tekstissä. Lisäksi olemme täydentäneet artikkelia lähdeluettelossa mainitulla aineistolla.

Pohtiessamme työryhmässä sivistyksen tilaa Suomessa lähtökohtana artikkelille nousi esiin seuraavanlaisia puheenvuoroja:

Tullaanko me tässä yhteiskunnallisessa kysymyksessä oikeastaan siihen, että koko moderni yhteiskunta, moderni tiede ja talous, ovat ajautuneet tuotannolliseen ja välineelliseen ajatteluun, jossa tietokin on vain kokeiden kautta varmennettavissa ja mitattavissa olevana tietona hyödyllistä yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa? Tähän moderniin aikakauteen kuuluu oikeastaan se, että se on eliminoinut pois tämän olemuksellisen ajattelun, josta aiemmin puhuimme, sille ei löydy tilaa tässä systeemissä. Vertaa esimerkiksi antiikin kreikassa ja jopa keskiajan kulttuureissa harjoitettu ajattelu.

Jos ihminen on aikaisemmin ollut universaalimpi, niin mikä hänet on ajanut nykyiseen itsekkääseen, hyötykeskeiseen asennoitumiseen? Onko tässä kyse yksilöllistymisprosessista ja sen myötä aikaansaadusta varjosta. Elämmekö nyt täysin tätä varjoa? Saavutamme yksilöllisyyden, mutta sitten sillä hinnalla menetetään yhteys.

Mitkä ovat vastavoimia, vastatoimia tälle? Olemmeko me liian ajattomasti nykyhetkessä kiinni? Historia ei ole läsnä.

Ihmiset tuntevat tällä hetkellä olevansa vahvasti hukassa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo sosiaalisen elämän peruslaatuina

Rudolf Steiner (ks. esim. Steiner 1973) on hahmotellut näkemyksen kolmijäsenteisestä yhteiskunnasta. Hän esitti, miten nämä kolme jäsentä tulee erottaa toisistaan ja nähdä niiden omalakisuus  tässä ajassa. Yhteiskunnallisen kokonaisuuden voi nähdä koostuvan kolmesta itsenäisestä, toiminnallisesta alueesta, jotka ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Henkisen, sivistyksellisen elämän – jonka ominaislaatu on vapaus – tulee läpäistä yhteiskunnallisesti kaikki luova inhimillinen toiminta, jotta yksilölliset kyvykkyydet ja vapaus pääsevät aidosti toteutumaan. Tämän voi nähdä perustellusti ensimmäisenä itsenäisenä yhteiskunnallisen toiminnan alueena. Kaikki aito ja laadullisesti uusi sivistystoiminta pääsee realisoitumaan vasta tältä vapauden perustalta.

Toisena yhteiskunnallisena jäsenenä vaikuttaa oikeudellisen elämän alue.  Sillä sovitaan kaikesta siitä, mikä koskee ihmisten suhteita toisiinsa, esimerkiksi siitä, miten inhimillinen työ jäsentyy suhteessa toisiin ihmisiin ja sosiaaliseen elämään. Tämän elämänalueen jäsentävä periaate on tasa-arvo – jokaisen ihmisen yhdenvertaisuuden toteutuminen – joka tulee yhteiskunnassa toteuttaa oikeudellisesti poliittis-valtiollisen elämän piirissä, yleisen oikeustajun mukaisesti ja demokraattisesti.

Talouselämä on yhteiskunnan kolmas omalakinen toiminnallinen jäsen. Talouden alueella ihmiset työskentelevät täyttääkseen toistensa tarpeet. Terveen talouselämän ominaislaatu on veljeys. Veljeyden tai keskinäisyyden periaatteesta käsin ymmärretty talouselämä toimii tasapainoisessa suhteessa luontoon sekä sosiaalisiin ja sivistyksellisiin tarpeisiin nähden. Talouselämä toteuttaa ainoastaan talouden kiertoa eli hyödykkeiden, tavaran ja palveluiden tuotantoa sekä vaihdantaa ja kulutusta.

Näin yhteiskunnallinen kysymys jakautuu kolmeksi eri kysymykseksi. Ensimmäinen tarkastelee henkisen elämän asemaa yhteiskunnan kokonaisuudessa, toinen työn jäsentymistä sosiaaliseen elämään ja kolmas sitä, miten talouselämän tulee vaikuttaa yhteiskunnan kokonaisuudessa (Steiner 1973, 33). Näiden kolmen yhteiskunnallisen elämänalueen hahmottaminen toiminnallisesti erillisinä ja itsenäisinä on edellytys sen näkemiselle, mikä voi saada alkunsa vasta vapaasta ihmisyksilöstä, vapaasta hengenelämästä käsin, ja mikä merkitys tällä on yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta.

Jo sata vuotta sitten, Steinerin elinaikana, talouselämä oli saanut aivan liian hallitsevan roolin. Ihmisestä oli tullut valtion myötävaikutuksella tämän taloudellisen koneiston osa, ja ihminen oli menettänyt itsemääräämisoikeutensa ja joutunut työvoimana kauppatavaraksi markkinatalouden palvelukseen. Vasta kaiken henkisen elämän vapauttaminen valtion ja talouselämän holhouksesta mahdollistaa aikamme eräänlaisen orjuuden muodon, palkkatyön, väistymisen sen kaltaisen työn edestä, jota ihminen vapaana yksilönä voi lahjoittaa luovasti itseään toteuttaen omien henkisten kykyjensä perustalta yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. On olennaisen tärkeää tunnistaa, että ihmistyö kuuluu henkisen vapauden alueelle toisin kuin työntulokset, jotka taas kuuluvat talouden alueelle. Vasta tämä mahdollistaa kaikille ihmisarvoisen elämän vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ilmapiirissä.

Yhteiskunnallista pahoinvointia syntyy siitä, että ihmiset tunnistavat sisäisesti toteutumattomat ihanteet omina inhimillisinä tarpeinaan. Ihmisillä on sosiaalisina olentoina tunne näiden ihanteiden oikeutuksesta. Steinerin mukaan vasta tämän kolmijäsenteisen perustan ansiosta ihminen voi olla todella ihminen, saaden toteuttaa oman ja yhteiskunnallisen tehtävänsä yhdistämällä nämä elämänalueet omana toimintanaan toisiinsa. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteiden asettuessa näin oikealla tavalla yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen.

Eräs tarina sivistyksellisten oikeuksien kriisistä – Snellman-korkeakoulun kysymys ajan kuvana

Reijo Wileniuksen luonnehdinta kirjassa ”Ihminen ja sivistys” (1982) puhuttelee meitä erityisesti osuvuudellaan:

Sivistys on ensi sijassa ihmisen sisäinen tila, joka ilmenee myös hänen toiminnassaan, se on hänen tiettyjen inhimillisten kykyjensä kehittyneisyyttä, kypsyyttä; kulttuuri taas tarkoittaa kaikkia inhimillisen toiminnan tuloksia, kirjallisuutta, taidetta, tiedettä, uskontoa, myös valtiollisen ja taloudellisen toiminnan menetelmiä ja tuloksia. Kulttuuri ilmaisee sivistystä, mutta toisaalta sivistyminen tapahtuu kulttuurin kautta.

Vuonna 1980 perustettu Snellman-korkeakoulu on pyrkinyt toteuttamaan edellä kuvattua sivistysihannetta omassa toiminnassaan. Wilenius oli perustamassa kyseistä oppilaitosta, joka yhtäältä on ollut osa Steinerin ajattelusta liikkeelle lähtenyttä antroposofista kulttuurivirikettä, ja joka toisaalta on itsenäisenä, vapaana oppilaitoksena liittynyt osaksi suomalaista sivistys- ja kulttuuriperinnettä. Wilenius oli erityisesti vaikuttunut Snellmanin sivistyskäsityksestä: sivistynyt, itsetietoinen ihminen rakentaa itseymmärrystään arvokkaaksi kokemansa perinteen varaan ja tiedostaa oman eettisen, tulevaisuuteen suuntautuvan yhteiskunnallisen tehtävänsä.

Snellmanin mukaan yliopiston tai korkeakoulun pitäisi oikeastaan olla paikka, jossa ihminen kasvaa tähän sivistystehtäväänsä: “Yliopisto on paikka ajattelevan ja tahtovan subjektin kasvatukselle tietämiseen ja eettisyyteen, itsetietoisuuden ja perinteen sovitukselle[1].”(Snellman 1840, 158; ks. myös Pätäri ym. 2019.)

Rudolf Steiner, Johan Vilhelm Snellman ja Reijo Wilenius ovat kukin omilla tavoillaan tavoitelleet kokonaisvaltaista sivistyskäsitystä ja korostaneet vapauden merkitystä sivistykselle. Suomalaisen sivistyskäsityksen erityispiirteenä on ollut se, että sivistyksen on ajateltu kuuluvan kaikille, ei vain ylhäisölle tai yhteiskunnan eliitille. Tämä laaja käsitys kaikkien ihmisten oikeudesta sivistykseen on ollut esimerkiksi kansanopistojen ja kansalaisopistojen toiminnan tärkeänä motiivina.

Snellman-korkeakoulu on vuodesta 2019 saanut rahoituksensa valtion vapaan sivistystyön määrärahoista ja se rinnastuu siten suomalaisen sivistystyön kentässä kansanopistoihin, kansalaisopistoihin ja kesäyliopistoihin. Näiden oppilaitosten toimintaan on kuulunut autonomia ja ne ovat voineet toteuttaa sivistystyötään vapaasti aatteelliselta pohjalta käsin – vaikka valtio onkin pyrkinyt ohjaamaan näiden oppilaitosten toimintaa eri tavoin muun muassa asettamalla oppilaitosten toiminnalle tavoitteita (ks. Pätäri ym. 2019). Siinä määrin kuin kansanopistot, kansalaisopistot ja kesäyliopistot ovat pysyneet uskollisena omille tavoitteilleen ja ideoilleen suomalaiseen sivistystyöhön on vaikuttanut rikastuttavasti moni erilainen henkinen virike.

Snellman-korkeakoulu oli alkujaan Suomen Kansanopistoyhdistyksen jäsen, ja siihen sovelletaan lakia vapaasta sivistystyöstä (632/1998, 2.8 §). Snellman-korkeakoulun erityispiirteistä johtuen (mm. opettajankoulutus ja taidekäsitys) sillä on valtakunnallinen asema, kun taas kansanopistot ovat perinteisesti olleet tärkeitä alueellisia koulutuksen ja sivistyksen toimijoita, joiden ylläpitäjät ovat usein sidoksissa erilaisiin taustayhteisöihin. Tällaisia ylläpitäjiä ovat esimerkiksi poliittiset puolueet, ammattiyhdistysliike ja uskonnolliset yhteisöt, mutta myös kunnat.

Steinerpedagogiikka ja steinerpedagoginen opettajankoulutus ovat olleet keskeinen osa Snellman-korkeakoulun opetus- ja tutkimustoimintaa. Vapaan sivistystyön tehtävän mukaisesti Snellman-korkeakoulu on samalla luonut opiskelijoille edellytykset laaja-alaiseen ja kokonaisvaltaiseen kasvuun omaan elämäntehtäväänsä. Tätä ovat tukeneet taideaineet, kuten puhe- ja draamataide, kuvataide sekä eurytmia. Myös filosofia, fenomenologinen tutkimusmenetelmä sekä biodynaaminen maanhoito ja viljely ovat olleet osa Snellman-korkeakoulun opetustarjontaa.

Keskeinen kysymys oman sivistystehtävänsä toteuttamisen näkökulmasta on ollut Snellman-korkeakoulun hallinnon järjestäminen. Vapautensa ja autonomiansa vaalimiseksi opettajat ovat työskennelleet kollegiaalisesti käytännön opetus- ja tutkimustyön järjestämiseksi sekä Snellman-korkeakoulun tehtävää koskevan yhteisen näkemyksen kirkastamiseksi. Oppilaitoksen vapaalle henkiselle työlle on ollut tärkeää, että sitä ei ole ohjattu ulkoapäin, vaan opettajat ovat täydessä vapaudessa, omista lähtökohdistaan saaneet suuntautua työssään. Myös opiskelijat ovat voineet omalta osaltaan vaikuttaa opetettaviin sisältöihin, ja heillä on ollut laaja vapaus valita suuntautumisensa sekä omanlaisensa työskentelytavat opinnoissaan.

Snellman-korkeakoulu on kuitenkin kokenut viime vuosina suuria haasteita. Sinne ei ole hakeutunut enää yhtä paljon opiskelijoita kuin ennen. Tästä syystä myös oppilaitoksen vapaan sivistystyön määrärahoista tuleva rahoitus on vähenemässä. Tässä tilanteessa Snellman-korkeakoulu on päättänyt lakkauttaa taideaineiden opetuksen ja keskittyä opettajankoulutukseen. Opetustarjonnan kaventuessa sekä opiskelijoiden määrän vähentyessä Snellman-korkeakoulun perustehtävä on vaarassa hämärtyä.

Viime vuosina Snellman-korkeakoulu on pyrkinyt tiivistämään yhteistyötä erityisesti yliopistojen kanssa. Pyrkimyksenä on ollut vahvistaa Snellman-korkeakoulun myöntämän tutkinnon ammatillista kelpoisuutta muuttamalla opetuksen sisältöjä niin, että ne vastaisivat enemmän sitä, mitä muissa korkeakouluissa opetetaan. Samalla kaikki Suomen korkeakoulut kamppailevat oman sivistyspyrkimyksensä kanssa. Koko koulutuselämää ollaan alistamassa talouselämän kapeasti ymmärrettyjen tarpeiden täyttäjäksi.

Vapaassa sivistysoppilaitoksessa opettajien ja tutkijoiden pitäisi voida yhteistyössä, omista lähtökohdistaan käsin, määritellä työnsä sisältö ja se, miten he työskentelevät omien henkisten aloitteidensa toteuttamiseksi. Taloudelliset resurssit ovat olemassa sitä varten, että ne mahdollistavat näiden vapaan henkisen elämän aloitteiden toteutumisen eikä päinvastoin. Samalla on tietysti tärkeää, että kyvykkäät henkilöt ohjaavat oppilaitoksen toimintaa. Vapaan henkisen idean toteuttaminen on tahdon asia. Mikäli tahdotun toteutumisen sijaan syntyy tyhjiö, on suuri vaara, että toimintaa alkavat ohjata ulkoapäin tulevat intressit.

Snellman-korkeakoulun nykyiset vaikeudet voidaan laajemmin tulkita niin, että ne heijastelevat suomalaisen sivistyksen tilaa ja niitä haasteita, joita sivistysihanteen ja -pyrkimyksen toteuttaminen tässä ajassa kohtaavat. Snellman-korkeakoulu voidaan myös nähdä tapausesimerkkinä sivistyksellisten oikeuksien toteutumisesta Suomessa. Mitä vähemmän vapaalle sivistystyölle annetaan resursseja ja mitä vähemmän mahdollisuuksia on toteuttaa omaleimaisia, ainutlaatuisia ja moninaisia henkisiä pyrkimyksiä, sitä enemmän kulttuurimme taantuu ja rappeutuu. Vapaan henkisen elämän tukahduttaminen puolestaan johtaa pahoinvointiin ja siihen, että uusien, yhteiskunnallista elämää uudistavien aloitteiden tekijöitä ja niiden innostuneita toteuttajia on yhä vähemmän. Näiden samojen haasteiden kanssa kamppailevat kaikki vapaan sivistystyön määrärahoista rahoitettavat oppilaitokset, mutta myös yliopistot ja ammattikorkeakoulut.

Talouden ja vapaan sivistystyön välinen suhde – Koneen Säätiö tapausesimerkkinä lahjoittamisesta

Valtion rahoittama sivistystyö on omalla tavallaan tärkeässä roolissa aikana, jolloin talouselämän hallitsevana periaatteena tulkitaan olevan markkinamekanismin säätelemä ylikorostunut ja jopa koko yhteiskunnan lävistämä kilpailu. Esimerkiksi osakeyhtiölaissa (624/2006, 5 §) osakeyhtiöiden tarkoitukseksi määritellään arvon luominen yritysten osakkeenomistajille. Kuitenkin monet nykyiset kriisit kuten ympäristö- ja mielenterveyskriisi osoittavat, että talouden tehtävä ei voi olla näin kapea. Talouden tulisi ennen kaikkea täyttää todelliset ekologis-inhimilliset tarpeet ja luoda puitteet vapaalle ja kestävälle yhteiskunnalle, mihin esittämämme kolmijäsentynyt yhteiskunta pyrkii. Näin ollen vapaan sivistystyön rahoittaminen ei voi jäädä pelkästään valtioiden harteille, vaan se on osa jälkimateriaalisen talouselämän tehtävää. Yritysten perustamat säätiöt, jotka jakavat pääoman tuottamaa ylijäämää vapaalle sivistyselämälle, ovat yksi tapa edistää talouselämän veljeyttä ja kulttuurielämän vapautta.

Suomessa ehkä tunnetuin tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää rahoittava yrityksen perustama säätiö on Koneen Säätiö. Se on omien sanojensa mukaan itsenäinen ja riippumaton organisaatio, joka parantaa maailmaa luomalla edellytyksiä vapaalle tieteelle ja taiteelle. Vuonna 2023 Koneen Säätiö myönsi apurahoja, palkintoja ja lahjoituksia yhteensä yli 55 miljoonalla eurolla (Koneen Säätiö 2024). Tämä on huomattava summa ottaen huomioon, että valtion talousarviossa vuodelle 2024 vapaasta sivistystyöstä säästetään 20,5 miljoonaa euroa (Järvinen 2024).

Tämän esimerkin pohjalta voimme nähdä, kuinka merkittävää tämän kaltainen lahjoitustoiminta voi olla vapaan sivistyselämän edistämiseksi. Yhteiskunnallisen kolmijäsennyksen mukaisesti lahjoitustoiminnan kautta yritykset toteuttavat erästä yhteiskunnallista tehtäväänsä. Tässä on vaihtoehto osakkeenomistajien arvon luomisen ympärille keskittyvälle finanssikapitalismille.

Edellä kerrottu ei ole pelkkää hyväntekeväisyyttä tai ylväs moraalinen ideaali vaan jotakin, mikä kumpuaa pääoman ominaisluonteesta (ks. Wilken 2024). Pääoman alkuperä on nimittäin ihmisten kekseliäisyydessä, kyvyissä ja osaamisessa – esimerkiksi tehtaan operointi vaatii merkittäviä panostuksia koulutukseen ihmisten kykyjen kehittämiseksi. Pääoman tuottavuutta ja siitä kumpuavia ylijäämiä ei voi olla olemassa ilman koulutusta, ja suuremmassa kuvassa myös ilman sivistystyötä. Täten nykyisen pääomaintensiivisen talousjärjestelmämme todellinen perusta on koulutuksessa ja sivistyksessä.

Edellä sanottua ei kuitenkaan tietyssä mielessä tunnisteta. Pääoman tuottama ylijäämä ei välttämättä päädy takaisin rahoittamaan koulutusta ja sivistystyötä, mistä se on pohjimmiltaan peräisin. Sen sijaan se päätyy yksityisen voitonhankinnan piiriin bonuksina, osinkoina ja veronkiertona. Tilanne olisi toisenlainen, jos eräänlaisena vertauskuvana ajattelisimme pörssien yhteydessä olevan lahjoitusrahaston sivistykselle samankaltaisesti kuin lentojen yhteydessä on mahdollisuus vapaaehtoisiin päästövähennysmaksuihin. Yritysten lisäksi myös yksityishenkilöiden lahjoitukset esimerkiksi verotuksen sivistysvähennyksen kautta olisivat toinen väylä ohjata ylijäämää sivistyselämän piiriin.

Pääoman tuottaman ylijäämän lahjoittamisen kautta talouselämää voitaisiin tietyin osin tasapainottaa ulos ”egoismin kuilusta”, jossa pieni joukko ihmisiä kahmii yritysten voitot eivätkä monet tärkeät voittoa tavoittelemattomat hankkeet saa riittävää rahoitusta (ks. esim. Raeste 2024). Eräs modernin talousajattelun merkittävimpiä sokeita pisteitä on se, ettei lahjoittamisen merkitystä talouselämälle sen omaa hyötyä korostavien taipumusten vastapainona ole juurikaan tunnistettu. Arthur Edwards on tutkinut Steinerin aikoinaan esittämää ideaa rahan kolmesta laadusta (ostoraha, lainaraha, lahjaraha) kirjassaan ”Three kinds of Money: Rudolf Steiner and the Development of Monetary Economics” (Edwards 2021). Hän on osoittanut, kuinka tällainen jaottelu auttaa laajentamaan ja syventämään taloustieteellistä ajattelua. Näitä ja muita kysymyksiä tutkii laajemmin taloustieteen nuori tutkimussuuntaus ”assosiatiivinen taloustiede”, jonka perusta on muun muassa Steinerin, Folkert Wilkenin ja Christopher Houghton Buddin ajattelussa.

Kysymys kuuluukin: Voimmeko luoda vapaina ihmisinä ihmisyyden kokonaisvaltaisen toteuttamisen mahdollistavan yhteiskunnan sen sijaan, että luovutamme yhteiskuntamme markkinamekanismin tai valtion kontrollin alaisuuteen? Tällaisessa yhteiskunnassa sivistyselämä ja talouselämä ovat toinen toisiaan tukevassa vuorovaikutuksessa, kuten alla olevassa kuviossa havainnollistetaan. Ajatus siitä, että sivistyselämä olisi kokonaan tällaisen lahjarahan varassa, vaatisi nykyisen talouselämän vähittäisen muuntumisen yritys kerrallaan. Näin ollen lahjarahan ideaa ei tule käyttää perustelemaan valtion tekemiä leikkauksia kulttuuri- ja sivistystyöhön. Sen sijaan on mitä tärkeintä ymmärtää sivistyksen merkitys vaurauden luojana, kuten olemme tässä artikkelissa pyrkineet alustavasti kuvaamaan.

Kuvio. Sivistys luo vaurautta ja vauraus sivistystä.

Sivistyksen käsitteen ja sivistyksellisten oikeuksien tarkastelua

Kulttuurielämän vapaus, kokonaisvaltainen sivistyskäsitys sekä talous-, kulttuuri- ja oikeuselämän tasapaino luovat näkymän tulevaisuuden kehitykselle. Siinä kaikki pääsevät osallisiksi kulttuurin kukoistukseen ja todelliseen vaurauteen talouselämän huolehtiessa inhimillisistä perustarpeista. Salonen ja Joutsenvirta (2018, 95) ovat hahmotelleet tulevaisuuden päämääräkuvaa seuraavasti:

Ilmeistä on, että vaurauden ja sivistyksen laajemmat määrittelyt auttavat uudistamaan teollisen aikakauden jälkeistä yhteiskuntaa, jossa hyvinvointi ja sen tuotantotavat jäsentyvät yhä monimuotoisemmin. Elämän rikkauden lisääminen perustuu yhä vahvemmin niihin hyvinvoinnin lähteisiin, jotka ovat aineettomia ja runsaita. Kokemus omaehtoisuudesta, pystyvyydestä ja yhteenkuulumisesta tuottaa elämästä haltioitumista, ilahtumista ja kukoistamista, joka tyydyttää ihmismieltä syvästi.

Tämä tulevaisuuskuva sisältää käsityksen todellisesta rikkaudesta, joka on yhteneväinen sen kanssa, mitä edellä olemme esittäneet kulttuurielämän ja talouselämän välisestä suhteesta. Olemme Terve raha -työryhmänä yrittäneet tunnistaa nykyhetkessä aihioita, jotka voivat johtaa sen kaltaisten tulevaisuuskuvien toteutumiseen, joista Salonen ja Joutsenvirta kirjoittavat. Tällaista ajattelun konkretiaa on meidän näkemyksemme mukaan yhteiskunnan jäsentäminen kolmena autonomisena, toisiinsa liittyneenä, toiminnallisena elämänalueena sekä näiden tarkastelu ilmiölähtöisesti suhteessa toisiinsa.

Siksi tarkastelemme vapaan sivistystyön kenttää ja sen toimijoita kokonaisvaltaisen sivistyskäsitteen perspektiivistä, jonka keskiössä on sisäisesti vapaa ihmisyksilö, jolla on kykyä ja halua kehittää itseään. Tämän myötä kysymme, olisiko meidän syytä puhua sivistyksellisten oikeuksien lisäksi myös jokaisen yhdenvertaisesta oikeudesta sivistykseen. Jälkimmäinen on yksilöllinen mahdollisuus, joka realisoituu yksilöstä käsin ympäröivän yhteiskunnan mahdollistamana. Onko edellinen silloin jotakin ulkoapäin, systeemistä käsin annettua: oikeuksia, joita voi luetella? Voisimmeko ajatella sivistyksessä olevan kyse perustavasta inhimillisestä tarpeesta saada kehittyä ja toteutua: tiedostetusta tai vähemmän tiedostetusta yksilöllisestä ja yhteisöllisestä mahdollisuudesta, johon ihmisen yksilöllinen minä pyrkii sisäisesti ja joka ilmenee tieteen ja taiteen saavutuksina, uskonnollisen elämän uudistuvina muotoina, ja niin edelleen? Jos katsotaan tätä aikaa, suomalainen keskiluokka puhuu jopa hämmentävän paljon kuluttamisesta – ”Ihmiset, joilla olisi kaikki resurssit tehdä tiedettä ja taidetta ja muuttaa maailmaa” (Kosonen 2023).

Yhteiskunnallinen muutos lähtee oikean suuntaisesta kasvatuksesta ja perusopetuksesta, joka tukee jokaista lasta ja nuorta omaan henkiseen yksilöllisyyteensä sekä vapauteen toimia yhteisön osana omien kykyjensä tunnistamisen perustalta. Aikuisina kannamme itsessämme vapautemme rajoja sen kasvatuksen myötä minkä olemme nykyisessä koulujärjestelmässä saaneet aina ammatillisia ja korkeakoulutuksia myöten. Kyse on siten myös siitä, miten me aikuiset osaamme tunnistaa oman henkisen vapautemme rajoja, sivistystasoamme. Onko meillä kykyä poisoppimiseen niiltä osin kuin on tarpeen?

Kokonaisvaltainen sivistys ilmenee kulttuurisesti yksipuolistavan erikoistumisen sijaan monipuolisuutena, tasapainoisuutena ja laaja-alaisena yleissivistyksenä, johon kuuluu olennaisesti ajattelun laadun ja elävyyden vaaliminen. Suomessa sivistykselliset oikeudet kytketään yhtäältä maksuttomaan perusopetukseen. Toisaalta jokaisella tulee olla kuitenkin iästä riippumatta yhtäläinen oikeus saada muuta opetusta ja kehittää itseään edelleen varallisuudesta riippumatta. Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu lailla. (Perustuslaki 731/1999 16 §.) Perusopetuksen järjestämisestä vastaavat kunnat. Vapaan sivistystyön määrärahoista rahoitettavan sivistystyön tavoitteista ja sisällöistä päättävät oppilaitosten ylläpitäjät, joita ovat kunnat, kuntayhtymät, yhdistykset, säätiöt tai osakeyhtiöt. (Opetus- ja kulttuuriministeriö n.d.) Missä määrin koulutus- ja kasvatusala kykenee tänä päivänä toteuttamaan laaja-alaista ja kokonaisvaltaista sivistystyötä vapauden ilmapiirissä ja riittävin resurssein? Taisteleeko vapaan sivistystyön kenttä yksin tämän vapauden ja sivistystyön merkityksen ymmärtämisen puolesta?

Tämä tarkastelu johti meidät myös pohtimaan käsitteitä ”oikeudet ja velvollisuudet” ja näiden kääntämistä käsitteiksi ”mahdollisuudet ja tarpeet”. Tämän avaa uuden näkymän yksittäisen ihmisen ja yhteisön – yksilön ja yhteiskunnan – väliseen suhteeseen. Voisiko tällainen arvottamisen muutos johtaa uudenlaiseen yhteiskuntaan, jossa yksilön ei täytyisi vaatia omia oikeuksiaan eikä tyytyä elämään toisten asettamien velvollisuuksien rajoittamana? Tällöin ilmapiiri toimisi pikemminkin toisinpäin, kannustaen: koska minä saan toteuttaa omia mahdollisuuksiani ja ihanteitani, pystyn myös näkemään ja tukemaan toisten tarpeiden täyttymistä. Luottamuksen ilmapiiri synnyttää aitoa yhteisöllisyyttä ja vapaata sivistys- ja kulttuurielämää.

Nykyajan talouselämässä työnjako merkitsee myös ihmisten keskinäistä riippuvuutta, joka edellyttää luottamusta ihmisyyteen ennemmin kuin mekanismeihin. Mihin luottamus perustuu? Väistämättä sivistykseen, sillä sivistys on jotakin, mikä läpäisee koko ihmisyyden ja täten koko yhteiskunnan. Voidaankin ajatella, että sivistys ja vapaa sivistystyö kasvattavat yhteiskunnan juuret ja luovat koko yhteiskuntaelämälle kantavan perustan.

Työn sivistävä tehtävä 

Kokonaisvaltainen sivistyskäsitys luo myös uuden näkökulman työhön. Siksi esitämme, että on aika pohtia vakavasti työn arvostusta, sitä miksi teemme työtä ja mikä merkitys työllämme on kanssaihmisille. Miten se tukee ja vahvistaa tai heikentää sivistyksellisiä oikeuksia? Työnjako ja erikoistuminen merkitsevät sitä, että olemme erittäin syvässä riippuvuussuhteessa toisiimme. Arvostammeko riittävästi luottamusta, joka liittyy työnjakoon? Tämä hämärtyy helposti, kun yksilökeskeisesti näemme työn vain keinona hankkia oma elantomme. Ihmisten keskinäinen riippuvuus ja luottamus ovat sivistyksen tekijöitä, joiden merkitystä ihmisarvoiselle yhteiselämälle ei voi korostaa liikaa.

Työn ja sivistyksen yhteydestä on puhunut esimerkiksi Reijo Wilenius: ”Klassisessa filosofiassa puhuttiin ‘sivistyksestä tieteen kautta’ ja ‘sivistyksestä taiteen kautta’. Olen lisännyt siihen ‘sivistyksen työn kautta’. Tähän liittyy myös kysymys, mitä sivistystä työ edellyttää.” Wileniuksen mukaan ”työ kasvattaa, sivistää tekijäänsä, mikäli persoonallisuus on peruskoulutuksessa saanut varttua avoimuuteen ja aktiivisuuteen” (Wilenius 1982, 61, 70). Wileniuksen kirjoitus sisältää kaksi merkittävää huomiota: kysymyksen siitä, mitä sivistystä työ edellyttää, sekä työn sivistävän vaikutuksen mahdollisuuden näkemisen.

Wileniuksen arvostavaan käsitykseen työstä viitaten voidaan kysyä, kuinka hyvin nykypäivän talouselämän intresseihin painottuvassa keskustelussa ja politiikassa työtä on tarkasteltu yksilön sivistymisen näkökulmasta. Esimerkiksi koulutusta käsittelevässä mielipidekirjoituksessaan Martti Hetemäki ja Vesa Vihriälä arvioivat Suomessa tarvittavia kehittämistoimia Suomen kansallisen taloudellisen kilpailukyvyn näkökulmasta (Hetemäki & Vihriälä 2024). Sinänsä erittäin tärkeätä aihetta, koulutusta, käsittelevä kirjoitus johtaa kysymään, onko yksittäisen ihmisen, yksilön, perimmäinen olemassaolon tarkoitus toimia rattaana koneistossa, joka tuottaa taloudellisesti merkittäviä hyödykkeitä ja palveluja. Tarvitaanko koulutuksen reformia, jotta tämä toteutuisi mahdollisimman kilpailukykyisesti? Muurahaispesässäkin on tarkoin määrittyneet roolit ja jokainen muurahainen on korvattavissa toisella. Yksilö ei kehitä kokonaisuutta vaan toimii roolissaan sen osasena.

Teollistumisen myötä töiden eriytyminen on mahdollistanut sen, että jokaisen ei tarvitse viljellä itse ruokaansa, valmistaa vaatteitaan, ja niin edelleen. Yksittäisen ihmisen on mahdollista erikoistumisen ja siihen liittyvän kouluttautumisen kautta keskittyä hyvin kapeaan osuuteen kaikesta siitä, mitä yhteiskunnan kokonaisuudessa ihmistyön kautta toteutetaan. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Riskinä voi olla, että työroolin kapeus johtaa koetun ihmisyyden kapeutumiseen. Esimerkiksi ammatillisen koulutuksen ensisijaisuuden korostaminen yleissivistyksen kustannuksella julkisessa keskustelussa ja politiikassa vahvistaa tätä kapeutumisriskiä.

Työn vaiheistaminen ja tehtävien systemaattinen jakaminen yhä pienempiin osiin liitetään usein Frederick Winslow Tayloriin (1856–1915). Miltä tällainen mekanistinen työnjako ja teollistuneita talouksia hallinnut taylorismi näyttäytyvät suhteessa edellä mainittuun kapeutumisriskiin (Taylor 2014; ks. myös Seeck 2008)? On selvää, että työn osittaminen ja vaiheistaminen altistavat työntekijät oman työroolin kapeutumisen kautta kokemaan myös oman ihmisyytensä kapeampana. Tämä näyttäytyy yhteiskuntamme sirpaloitumisena ja osallisuuden kokemuksen heikentymisenä, mikä on yhteydessä sivistymiskehityksen rapautumiseen. Kun tähän liitetään edellä kuvattu työhön liittyvä vieraantumiskehitys ja kun työ nähdään vain välineenä hankkia itselle elanto, nämä kaksi tekijää eli työnjako ja palkkatyön välineellinen eetos, vaikuttavat toisiaan vahvistavasti.

Mikä taas voi olla työn sivistävä tehtävä? Voidaan toisaalta puhua työssä oppimisesta, mikä liittyy itse työhön ja sen suorittamisen kykyyn, ja toisaalta ihmisenä kasvamisesta esimerkiksi työssä tapahtuvien kohtaamisten kautta. Työn sivistävä vaikutus liittyy toisaalta työn sisältöön, mutta erityisesti käsitykseen työn merkityksestä ja arvosta ihmisten välisenä tapahtumisena.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan: “Jatkuvalla oppimisella tarkoitetaan koko elämänkaaren aikaista, eri elämänalueille ulottuvaa oppimista. Jatkuvan oppimisen uudistuksen tavoitteena on vastata työelämän muutoksista aiheutuviin osaamistarpeisiin, painottaen työikäisten osaamisen kehittämistä” (TEM 2024). Tätä työhön välineellisesti suhtautuvaa määritelmää pitäisi täydentää oppimiskyvyn ja oppimisen osaamisen kehittämisen tavoitteella. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus: oppiminen ei tapahdu vain työtä vaan koko elämää varten. Kuten olemme tekstissä tuoneet  esille, sivistykseen kuuluu eettinen ulottuvuus, joka pitää sisällään tehtävän työn arvioimista ja sovittamista yksilön arvoihin ja päämääriin sekä työn osana kunkin elämän kokonaisuutta. Steinerin mukaan tarvitaan aivan uudenlaista ajattelua sekä syvällinen oivallus siitä, että ihmiskunnan historiassa voi jokin aikaisemmin oikea asiantila muodostua myöhemmin kehityksen jarruksi.

Työn merkityksen voi kokea myös seuraavalla tavalla, kuten yksi työryhmämme jäsen totesi:

Pienetkin teot, jotka lähtevät yksilön aidosta hengenvoimasta, ovat henkisesti katsoen koko kokonaisuuden, koko ihmiskunnan palveluksessa. Jokaisen ihmisen toimijuus on siten muutoksen tekijä myös isossa kuvassa. Siten jaksan vastata kyllä, innostua myös esimerkiksi tämän julkaisuhankkeen tekemisestä yhdessä teidän kanssanne.

Millä tavoin työnjakoon ja palkkatyöhön liittyvää ihmisyyden kapeutumisriskiä voidaan pienentää? Katse kannattaa suunnata toisaalta kasvatukseen ja koulutukseen, mutta vielä laajemmin sivistykseen ihmisyksilön ja -yhteisön kehittymisen mahdollistajana. Voidaan sanoa, että tarvitaan välttämättä kulttuurin ja sivistyksen vahvistamista sekä vapaata sivistystyötä, jotta ihmiset eivät menettäisi kokemustaan täydestä ihmisyydestä työn yksipuolistumisen seurauksena.

Mikä on jaettu ja yhteistä keskustelua sekä politiikkaa ohjaava ihmiskäsityksemme? Syntyykö ihmisyksilö tuoden mukanaan kykyjen ja mahdollisuuksien aihioita, joita kasvatuksella, koulutuksella ja sivistyksellä voidaan auttaa tulemaan esiin ja kukoistamaan? Vai onko ihminen syntyessään tabula rasa, tyhjä taulu, joka pitää ohjelmoida kasvatuksen ja koulutuksen tuella tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi? Valinnan tekeminen näiden kahden näkemyksen välillä on helppoa, jos pidämme sivistystä todellisena ilmiönä ja yhteiskunnan kehittymistä eteenpäin vievänä voimana, joka parhaimmillaan ilmentää itseään muun muassa työn arvostamisena.

Johtopäätöksiä

Olemme edellä hahmotelleet kokonaisvaltaista käsitystä vapaasta sivistystyöstä. Olemme esittäneet, että tasapaino kulttuurielämän ja talouselämän välillä edellyttää sitä, että taloudellisen tuotannon ylijäämät ohjataan kulttuurielämään eli vapaaseen sivistystyöhön. Kulttuurielämän pitää puolestaan olla vapaa toteuttamaan ideoitaan ja aloitteitaan omista lähtökohdistaan käsin. Tätä havainnollistimme tarkastelemalla tapausesimerkkinä Snellman-korkeakoulua.

Keskeinen viestimme on, että talouden tuottavuus on peräisin koulutuksesta, sivistyksestä ja laajasti ymmärretystä sivistystyöstä. Nykyinen talousjärjestelmämme on pääomaintensiivistä. Välttämättömyyksien kuten ruuan tuotantoon ja maanviljelykseen tarvitaan nykyään enää vain vähän työvoimaa. Suurin osa ihmisistä työskentelee ideoiden parissa ja nämä ideat ovat peräisin kulttuurin alueelta – ne ovat opetus- ja sivistystyön tulosta.

Silti talouden alueella hallitsevat egoistiset motiivit johtavat siihen, että pääomaa kohdellaan yksityisen voitontavoittelun välineenä. Yksityisomisteista ja ainoastaan materiaalisesti käsitettyä pääomaa kerääntyy harvojen ihmisten henkilökohtaiseksi varallisuudeksi, mikä häiritsee rahan kiertoa taloudessa. Talous etääntyy todellisesta tarkoituksestaan, ihmisille heidän tarvitsemiensa tavaroiden ja palveluiden tuottamisesta. Kapean yksityisomaisuuden muotoon kasautunut raha on siten pois kulttuurin rahoituksesta.

Edellä kuvasimme, miten talouden tervehdyttämiseksi talouden ylijäämät pitäisi ohjata vapaaseen sivistystyöhön lahjarahan muodossa. Tämä lahjaraha ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan se on rahan tai pääoman eräs ominaispiirre. Kun raha on palvellut tuotannollisia tarkoituksia ja synnyttänyt ylijäämiä ja kun sitä ei enää tarvita talouden alueella, se muuntuu lahjarahaksi ja se ohjataan vapaan sivistystyön rahoittamiseen. Kun talouden ja kulttuurin välille syntyy näin symbioosi – sivistys luo vaurautta ja vauraus sivistystä – voivat ihmiset oikeuden alueella keskittyä sopimaan esimerkiksi siitä, kuinka työ jäsentyy osaksi sosiaalisia suhteita. Keskinäisyyteen perustuvassa ”luottamustaloudessa” vaurautta ei mitata määrällisen kasvun vaan ennen kaikkea laadullisen kehityksen myötä.

Näin ihmiset voivat vapaudessa tuoda muun muassa vapaan sivistystyön seurauksena kehittyneet kykynsä ja aloitteensa talouden alueelle luottaen siihen, että heidän tarpeensa täyttyvät yhteisen työn seurauksena. Siten myös kulttuuri kehittyy ja luo tilaa ihmisten henkiselle ja moraaliselle kasvulle vapauttaen sitä inhimillistä potentiaalia, mitä meissä kaikissa on.

Lähteet

---

[1] Sitaatin suomennos: Terve raha-työryhmä.

---

Kirjoittajista

Terve raha -työryhmä on osa kansainvälistä liikettä, joka tutkii ja edistää Rudolf Steinerin (1861–1925) luonnostelemaa yhteiskunnallista kolmijäsennystä ja yhteenliittymätaloutta. Työryhmä on toiminnassaan muun muassa edistänyt eurooppalaista rahoitusaloitetta, jonka tavoitteena on luoda uusi rahoitusmuoto yleishyödyllisille ja tarvelähtöiseen tuotantoon suuntautuneille yrityksille. Vuodesta 2016 toiminut tutkiva työryhmä tavoittelee uutta, ilmiölähtöistä ja kokemuksellista ymmärrystä taloudesta ja yhteiskunnasta assosiatiivisen taloustieteen (associative economics) inspiroimana. Terve raha -työryhmä kokoontuu säännöllisesti keskustelemaan ja opiskelemaan Taitein ry:n tiloissa Helsingin Ruskeasuolla ja ottaa lämpimästi vastaan uusia yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneita jäseniä.

---

Tyhjä