Vapaa sivistystyö on rokote antidemokraattisia voimia vastaan. Sivistyspedagogiikka ja ihmiskäsityksemme ovat käytäntöön sovellettua demokratiaa, sillä ne rohkaisevat ihmisiä osallisuuteen. Aktiivisen kansalaisuuden ja yksilöllisen maailmankuvan löytämisprosessia on siksi turha yrittää mitata.
Harva se päivä pohdin työssäni laatuasioita, sillä työnkuvaani kuuluu koulutusasioiden lisäksi laatujärjestelmän kehittäminen. Mietin sujuvasti prosessikuvauksia ja sisäistä auditointia ja näen niiden viisauden yhteisen tekemisen raamittajana ja tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden tukijoina. Näen arjessa, kuinka ne mahdollistavat kehittämisen ja oppimisen yhteisönä ja organisaationa. Tällaiseen laatuajatteluun kuuluu oleellisesti myös mittaaminen ja tavoitteiden asetanta, jotta järjestelmä toimisi halutulla tavalla.
Arjen työssäni sivistysliikkeen palvelijana mietiskelen yhtä lailla sivistyksen laatua. Minun on myönnettävä, että tunnen ihan kehollista puistatusta näiden sanojen yhdistämisestä samaan lauseeseen – sivistys ja laatu. Kun puhutaan koulutuksesta, sopii sen kanssa hyvin yhteen myös laatu ja mittaaminen. Mutta kun olemme sivistyksen asialla, ei tällainen kasvatustoiminta riitä kuin lähtökohdaksi. Mukaan, lisäksi ja rinnalle tulevat myös jokaisen yksilöllinen, ainutlaatuinen ja luova oman maailmankuvan löytämisen prosessi ja aktiivinen kansalaisuus. Niiden mittaaminen ei ole tolkullinen ajatus – ja silti sitä pyritään tekemään yhä enenevässä määrin.
Joulukuussa 2021 seurasin verkon kautta ruotsalaisten opintokeskusten sivistysreissua Västeråsiin. Kuulin siellä mielenkiintoisen määritelmän vapaan sivistystyön korkeasta laadusta. Luonnon monimuotoisuuteen liittynyttä opintopiiriä esitellessään puhuja mainitsi kuin ohimennen ”heidän tehneen korkean tason sivistystyötä”, kun kaikki paikallaolijat jakoivat kokemuksiaan ja osaamistaan toisilleen vetäjän kertomusten lisäksi. Lausahdus oli minusta mielenkiintoinen, sillä en kuule tämän tyyppistä ”laatupuhetta” juurikaan vapaan sivistystyön kentällä Suomessa, lukuun ottamatta ekososiaalisen sivistyksen keskustelua.
Laadukkuuteen liittyvä puheemme liittyy useimmiten koulutusten standardisoimiseen, arviointiin ja suoritusmerkintöihin. Nämä ovat hyviä laatutakuita formaalissa koulutuksessa ja silloin, kun sivistysprosessi on alkutekijöissään kasvatustyön puolella. Mutta varsinaisten sivistysprosessien laatutakeiksi niistä ei ole. Tiia Kontkanen ja Satu Heimo kysyvät Sivistystorilla, jääkö oppilaitoksille tilaa, aikaa ja resursseja muihin hankalammin todennettavissa oleviin vapaan sivistystyön tehtäviin, kuten aitoon kohtaamiseen, aktiivisen kansalaisuuden tai sivistysprosessien tukemiseen, jos vapaan sivistystyön tehtävät valjastetaan rahoitusohjauksen avulla työllisyystavoitteisiin.
Ulkoa annetut yhteiskunnalliset tehtävät, työllisyystavoitteet sekä standardisoimiseen ja mittaamiseen vievät kehityskulut vievät meitä kauemmas perustehtävästämme, sivistyksestä. Ongelma vapaan sivistystyön näkökulmasta on silloin se, että opinnollisesta toiminnasta puuttuvat vapaus ja sivistys – jäljelle jää toki työ. Erkanemme muun muassa kohtaamisesta ja aktiivisesta kansalaisuudesta, joista Tiia ja Satukin kirjoittavat. Meidän ei pitäisi yrittää olla enemmän formaalien oppilaitosten kaltaisia ollaksemme laadukkaita, arvokkaita ja arvostettuja sivistyksen toteuttajina ja edistäjinä. Sivistyksen arvo tulisi pystyä näkemään sen omilla ehdoilla. Huolta herättää koulutuspoliittista selontekoa tarkastelleen Raija Meriläisen tekemä huomio sivistyksen korvaamisesta osaamisella – ne kun eivät ole lainkaan sama asia.
Kun katsoo näinä aikoina uutisia Ukrainan ja Euroopan tilanteesta, tuntee sydäntään myöten, kuinka tärkeitä asioita ovat rauha ja demokratia. Näitä me Suomessakin vaalimme. Rauhanomaisuus ja vahvan demokratian tukeminen ovat sivistyspedagogiikan ydinarvoja. Voisiko ”laadukkaan” vapaan sivistystyön kriteerinä olla vaikkapa se, että keskitytään vahvistamaan demokratiaa, rauhaa, elämän arvokkuutta ja yhdenvertaisuutta? Toimivina keinoina tässä olisivat kansansivistystyön jo yli 100 vuotta sitten hyviksi todetut menetelmät: kohtaaminen, vertaisoppiminen, kunnioitus, luovuus ja usko jokaisen ihmisen arvoon ja valtavaan potentiaaliin, jota ei kukaan ulkopuolelta voi tietää ja sanella kutistamatta ihmisyyttä.
Näin uskotaan ainakin Ruotsissa, jossa vapaan sivistysyön demokratiaa vahvistavaan toimintaan on valtion taholta satsattu vuosina 2018–2021 noin 10,4 miljoonaa kruunua. Tänä vuonna opintokeskuksille on Ruotsissa haussa 12 miljoonaa kruunua uusien, demokratiaa vahvistavien ideoiden ja kokeilujen toteuttamiseen kolmen vuoden aikana.
Suomessa Kestävän kehityksen toimikunnan tuoreessa Agenda 2030 tiekartassa sivistystyölle annetaan merkittävä rooli kestävän tulevaisuuden rakentamisessa. Siinä kuvataan ekososiaalisen sivistyksen keskeistä merkitystä viheliäisten ongelmien ratkaisussa. Ekososiaalinen sivistys onkin monen vapaan sivistystyön oppilaitoksen strategiassa ja toiminnassa tällä hetkellä keskiössä. Tiekartassa ovat toki läsnä myös suomalaisen sivistyskeskustelun perusasetukset – työelämän palvelemisen lähtökohta ja tulosten mittaaminen.
Sivistyksen ymmärtäminen alkiolaisen itsekasvatuksen ajatuksen mukaisesti yksilölähtöisenä, luovana prosessina vaikuttaa vaikealta. Olisiko tässä kyse osittain siitä, että monet vapaan sivistystyön oppilaitokset tekevät nykyisin ansiokkaasti muutakin koulutustoimintaa kuin vapaata sivistystyötä? Ehkäpä välillä tarkoitetaan vaikkapa kansanopiston toteuttamaa ammatillista koulutusta, kun puhutaan työelämään tähtäävistä tehtävistä vapaalle sivistystyölle? Oppilaitos on vapaan sivistystyön oppilaitos, mutta toiminta ei silloin ole vapaata sivistystyötä. Näistä ei ole syytä tehdä synonyymejä.
Demokratian eteen on nähtävä jatkuvasti vaivaa. Hahmottaako Suomi riittävästi vapaan sivistystyön merkitystä ja potentiaalia demokratian vahvistajana? Itse ajattelen, että vapaa sivistystyö on kuin rokote antidemokraattisia voimia vastaan. Sivistyspedagogiikka ja ihmiskäsityksemme ovat demokratiaa käytäntöön sovellettuna. Se, että jokaisen ääni on yhtä tärkeä ja kaikkia rohkaistaan osallisuuteen, on hieno tapa oppia käytännössä demokratiataitoja. Kokemus kuulluksi tulemisesta ja toisilta oppimisesta jättää vahvan jäljen.
Olisiko mahdollista ajatella, että sivistys olisi tärkeää an sich – sen itsensä vuoksi? Ei työelämän tarpeita varten, ei kuluttajakansalaisuutta varten. Sivistys olisikin kokonaisvaltaisesti onnellista, hyvää yhteiselämää varten – niin ihmisille kuin koko luomakunnalle.
***
Anna Kirstinä toimii Opintokeskus Kansalaisfoorumin koulutuspäällikkönä. Vapaan sivistystyön kentällä hän on työskennellyt seitsemäntoista vuotta niin oppilaitoksissa kuin edunvalvonta- ja yhteistyöjärjestössäkin. Annaa innostaa sivistyksessä jatkuva ihmettely ja kysyminen, yhdessä kasvaminen ja kurkottelu kohti parempaa maailmaa. Aina uudelleen häntä jaksaa sykähdyttää myös vapaan sivistystyön voima humaanina muutosliikkeenä. Vapaa-ajalla Anna hahmottelee maailmaa kehollisesti tanssin kautta. Hän on monenlaisen taiteen ja penkkiurheilun ystävä.
***
Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelma julkaisee vuonna 2021 Sivistystori-blogia, jossa vapaan sivistystyön tutkijat ja asiantuntijat sekä sivistyksestä kiinnostuneet SVV:n yhteistyökumppanit kirjoittavat sivistystyöstä ja sivistyksen yhteiskunnallisesta merkityksestä.
Minulle kokemuksellisrssa vertaisoppimisessa on tärkeää se, että samalla luodaan ”toiseuden teoriaa” ei vain opetella ulkoa jonkun muun sanomia. Jokaisen oikeus on kokea kuten kokee, oppia ilmaisemaan ja uskomaan se todeksi ,ilman että kukaan vaatii konsensusta