Jenni Pätäri & Ari Sivenius: Vapaa sivistystyö julkisena tilana ja sivistyksellisten oikeuksien turvaajana

---

Tarkastelemme artikkelissamme vapaata sivistystyötä julkisena tilana, joka turvaa sivistyksellisten oikeuksien tasa-arvoista toteutumista. Lähestymme sivistyksellisiä oikeuksia perusoikeutena itsensä kehittämiseen (ks. Järvinen 2024) sekä yhteydessä demokratiaan, tasa-arvoon ja osallisuuteen, siis oikeudenmukaisen yhteiskunnan edellytyksenä (ks. Tiensuu 2019, 175). Aikana, jolloin demokratia sekä demokraattiset käytännöt ja keskustelukulttuuri horjuvat, korostuu tarve niitä tukeville käytännöille. Ne voivat olla esimerkiksi rakentavaa julkista erimielisyyttä tukevia.

Artikkelimme osallistuu keskusteluun julkisen tilan ja demokratian suhteesta sekä oikeuksien ja demokraattisen kamppailun suhteesta (ks. Tiensuu 2019) sivistyksellisten oikeuksien näkökulmasta. Avaamme aluksi Hannah Arendtin julkisen tilan käsitettä ja ihannetta, jota suhteutamme Zachris Castrénin ajatuksiin vapaan kansansivistystyön^[1] tehtävästä sekä valtion ja vapaan kansansivistystyön välisestä suhteesta. Arendtilta teemme aiheemme kannalta relevantteja nostoja erityisesti hänen pääteoksensa “Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot” (2002/1958) pohjalta. Castrénilta luomme silmäyksen kolmeen aiheemme kanssa vuoropuhelevaan tekstiin: ensinnäkin keskeiseksi vapaan sivistystyön perusasiakirjaksi nousseeseen komiteanmietintöön vuodelta 1929, toiseksi artikkeliin vapaan kansansivistystyön eetillisestä pohjasta (1934) sekä kolmanneksi puheeseen (1938), jonka Castrén piti Yhteiskunnallisen Korkeakoulun lukuvuoden avajaisissa vuonna 1937 hieman ennen kuolemaansa. Tarkastelemamme tekstit puhuvat painokkaasti siitä, miten asioiden tulisi olla, mutta myös siitä, mitä toteutuminen edellyttää käytännössä. Huoli demokratiasta ja sitä tukevista rakenteista, totalitarismin toistumisesta sekä julkisesta keskustelukulttuurista yhdistävät Arendtin ja Castrénin ajattelua paitsi toisiinsa, myös nykypäivään.

Sivistykselliset oikeudet määrittyvät historiallistavassa artikkelissamme yhteiskunnallisena arvokysymyksenä, joilla on ajallista pysyvyyttä ja jatkuvuutta, joka myöhemmin on kirjattu myös oikeusjärjestykseen (ks. Mäkelä 2013, 3). Artikkelissamme tarkastellaan aikaa ennen perusoikeusuudistusta (1995) eli aikaa, jolloin sivistyksellisiä oikeuksia ei turvattu perustuslaissa (ks. Järvinen 2024; Mäkelä 2013, 73–78). Castrénin kirjoitusten aikaan voimassa olleen hallitusmuodon (94/1919) opetustointa koskeva luku (VIII) sisälsi lähinnä koulutoimen järjestämiseen, esimerkiksi kansakouluopetuksen maksuttomuuteen (80.2 §), liittyviä säännöksiä. Tavallisissa laeissa kuten laissa kansanopistojen sekä työväenopistojen valtionavusta säädettiin taloudesta ja hallinnosta – ei yksilön oikeuksista. (ks. Järvinen 2023.) Näin sivistyksellisistä oikeuksista huolehtiminen viittaa artikkelissamme yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin huolehtia eri aikoina erilaisten väestöryhmien tasaveroisista sivistymisen sekä yhteiskunnallisista mahdollisuuksista. Kysymme, mitä vapaan sivistystyön historiasta voi oppia nykytilanteen kannalta ja miten menneisyyden ymmärtäminen auttaa suuntaamaan tulevaa.

Julkinen tila ihanteen ja sivistyksellisiä oikeuksia haastavien realiteettien ristivedossa

Julkinen tila on ajassa muuttuva monitahoinen käsite ja ilmiö, joka ei rajaudu esimerkiksi kaupunkitilaan tai kaupunkien kokoontumis- ja kohtaamispaikkoihin, kuten toreihin tai kauppakeskuksiin, vaikka julkista tilaa on totuttu lähestymään erityisesti niiden kautta (ks. Ridell, Kymäläinen & Nyyssönen 2009). Tilaa sekä sen julkisuutta voi lähestyä ja jäsentää monin toisiinsa limittyvin tavoin, ja aihetta on tutkittu aktiivisesti eri tieteenaloilla.

Tila on yhtäältä fyysinen ja pysyvä rakenne, toisekseen kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muotoutuva. Jälkimmäisessä merkityksessä se muodostuu suhteessa ihmisiin, esineisiin, asioihin ja tilanteisiin ja on avoin kiistoille sekä uudelleen määrittelyille. (emt., 7–10.) Vapaan sivistystyön tarkastelussamme nämä perusulottuvuudet kietoutuvat toisiinsa. Vapaa sivistystyö julkisena tilana on kohtaamispaikka, jossa ihmisillä on mahdollisuus päästä – ja joutua – tekemisiin toistensa kanssa. Vaikka korostamme lähestymistavassamme julkisen tilan sosiaalisuutta, luo tila fyysisenä ja pysyvänä rakenteena vapaalle sivistystyölle sivistyksellisten oikeuksien turvaajana perustavia edellytyksiä digitalisaation avaamista mahdollisuuksista huolimatta (ks. Arendt 2002, 74–76).

Julkisen tilan erilaiset ulottuvuudet mahdollisuuksineen, mutta myös haasteineen, limittyvät vapaassa sivistystyössä yhteen. Kaikille tasapuolinen julkinen tila on aina ihanne, sillä tilat ovat aina myös ulossulkevia ja -rajaavia. Esimerkiksi vapaan sivistystyön sääntely ja leikkaustoimenpiteet, fyysisen ja virtuaalisen tilan esteettömyys sekä ryhmien osallistavuus ja muut sisäisen dynamiikan kysymykset vaikuttavat kaikki siihen, millainen vapaa sivistystyö on julkisena tilana. Sivistyksen, kansalaisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kysymykset kietoutuvat muun muassa sosiaalisin, kulttuurisiin, ympäristöllisiin, alueellisiin, taloudellisiin ja teknologisiin rakennemuutoksiin ei vain kansallisvaltiollisesti vaan myös globaalisti. Vapaan sivistystyön kehitys julkisena tilana on siis monin tavoin yhteydessä laajempaan julkisen tilan muutokseen.

Esimerkiksi kulttuurin kaupallistuminen sekä kulutuskeskeisyyden ja markkinaperusteisuuden vahvistuminen valtionohjausta myöten vaikuttavat siihen, millaisia yhteentulemisen ja kanssakäymisen, mutta myös kuluttamisen tiloja vapaan sivistystyön oppilaitokset muodostavat. Samalla moninaistuvat kaupalliset julkiset tilat haastavat vapaata sivistystyötä ja kilpailevat sen kanssa ihmisten vapaa-ajasta.

Kysymys vapaasta sivistystyöstä julkisena tilana kiinnittyy keskeisesti myös alueelliseen rakennemuutokseen ja sitä seuraaviin tasa-arvokysymyksiin. Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen, Pauli Rautiainen ja Virve Valtonen (2016) ovat tutkineet syrjäkunnissa asumisen vaikutuksia perustuslaissa kaikille yhtäläisesti taattujen perusoikeuksien toteutumiseen. Erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien sivistykselliset ja sosiaaliset oikeudet toteutuivat syrjäkunnissa heikommin kuin muualla jo 2010-luvulla. Työikäisten muuttaessa pois palvelut kaikkoavat, vaikka samalla palvelujen tarve kasvaa muun muassa vanhusväestön määrän sekä yksinäisyyden lisääntyessä. (Lavapuro ym. 2016, 15, 169, 172.) Lavapuro ym. havaitsivat (emt. 173) sivistyksellisten perusoikeuksien keskeisten osa-alueiden (oikeus perusopetukseen, sen jälkeiseen koulutukseen ja muuhun itsensä kehittämiseen) tarkastelussaan, että lähinnä alakouluikäisille annettava perusopetus oli keskeisistä sivistyspalveluista ainoa, jonka jokainen Suomen kunta järjestää jossakin muodossa. Jo tämä tekee osaltaan näkyväksi vapaan sivistystyön tarvetta yhteen tuovana tilana ja toimintana alueellisen tasa-arvon vahvistajana, mutta myös julkisten tilojen toisiinsa limittymistä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamisessa.

Julkisen tilan mahdollisuus: Miten elää demokraattisesti yhdessä?

Demokratiaa on kutsuttu poliittiseksi järjestelmäksi, joka perustuu avoimeen kamppailuun politiikan sisällöstä (Tiensuu 2019, 149). Sivistystyön leikkaukset tekevät osaltaan näkyväksi, miten oikeudet ovat kamppailun kohde. Arendt kritisoi läpi tuotantonsa poliittisten ja oikeudellisten käsitteiden luonnollistamista eli esittämistä ehdottomina totuuksina, jotka ohittavat keskustelun ja neuvottelemisen esimerkiksi siitä, mikä ihmisyydessä on ensisijaista ja suojelemisen arvoista. Hänelle erityisesti toinen maailmansota osoitti ihmisarvon olevan hauras poliittinen saavutus: se ei ole ihmisen luovuttamaton ominaisuus vaan asema, jonka luomiseksi ja ylläpitämiseksi on tehtävä poliittista ja oikeudellista työtä. Arendt epäili kansainvälisten ihmisoikeuksien sekä kansallisen oikeudellis-poliittisen järjestyksen mahdollisuuksia jokaisen ihmisen ihmisarvon ja oikeuksien takaamisessa. Jos ihmisoikeudet mukaan lukien sivistykselliset oikeudet halutaan ottaa vakavasti, on Arendtin ajatusten valossa tärkeää tarkastella julkista tilaa poliittisen yhteisön rakentajana. (Lukkari 2019.) Tasa-arvon toteutuminen edellyttää vapaan sivistystyön kaltaisia instituutioita ja rakentavaa poliittista vastavuoroista yhteistoimintaa.

Arendtilla julkista tilaa luonnehtivat moniäänisyys ja erimielisyys, jotka hänelle ovat poliittisen toiminnan perusta demokratiassa. Ajatus julkisesta erimielisyydestä korostaa poliittisen harkinnan sekä tasa-arvoisten yksilöiden rationaalisen mielipiteenvaihdon merkitystä. Arendtin ajatukset julkisesta tilasta perustuvat pitkälti antiikin kaupunkivaltioon, polikseen. Siihen hän nojaa tilana, jossa vapaat tasa-arvoiset yksilöt muodostavat yhteisön. Kaupunkivaltion fyysistä tilaa yleisemmin hän viittaa ihmisten järjestäytymiseen, joka syntyy yhteisessä toiminnassa ja puhumisessa. (Arendt 2002, 199–201.)

Arendt jäsentää julkisen tilan kahteen toisiinsa kiinnittyvään ulottuvuuteen. Julkinen tila on ensinnäkin itsen esittämisen ja muille näyttäytymisen paikka, jossa minä näyttäytyy toisille ja toiset minulle. Toiseksi se on kollektiivisen vuorovaikutuksen, neuvottelun ja yhteistoiminnan areena, joka viittaa muun muassa ihmisten tekemien asioiden, instituutioiden sekä lainsäädännön ja oikeuksien jaettuun yhteiseen maailmaan, joka tuottaa suhteellisen pysyvää tilaa toiminnallemme. (Arendt 2002, 56–64; ks. myös SEP.)

Julkisen tilan rakentamisessa ja rakentumisessa on tärkeää jokaisen nähdyksi ja kuulluksi tuleminen sekä sen kautta tapahtuva julkiseksi persoonaksi tunnustaminen poliittisen toiminnan perustana. Arendtille oikeus osallistua on politiikan ehto, mutta myös tasa-arvon ja julkisen tilan edellytys. Julkinen tila tällaisena julkisen ilmenemisen paikkana tulee luoda jatkuvasti uudelleen yhteisessä toiminnassa, sillä muuten se hajoaa. Yhteisenä maailmana julkinen tila on kuitenkin myös ylisukupolvinen. (Arendt 2002, 58–64.)

Politiikka tai poliittisen alue on Arendtille julkisen alueelle sijoittuvaa ihmisten välistä toimintaa, demokratiaa luonnehtivaa erimielisyyttä ja kamppailua, joka hahmottuu moninaisuutena erilaisten näkökulmien vuoropuhelussa (Arendt 2002, 201). Politiikan edellytyksenä Arendt painottaa muiden – toisen ja toisten – tunnustamaksi tulemista. Olennaista on pyrkimys huomioida toinen ja toiset tavalla, jossa toinen saa säilyttää toiseutensa. Poliittista vastuuttomuutta voi Arendtin mukaan estää vahvistamalla sekä poliittista harkintaa että yhteistä maailmaa yhteisöjä vahvistamalla. Yhteisöissä yksilö voi paljastaa identiteettinsä ja tulla nähdyksi julkiseen toimintaan osallistumalla sekä perustaa vastavuoroisia suhteita, jotka taas vahvistavat kokemusta jaetusta sosiaalisesta maailmasta. (Yar 2001.)

Demokratiassa julkisen alueella ihmiset ovat tasa-arvoisia ja julkista tilaa turvaavat instituutiot ovat tärkeitä osallistumismahdollisuuksien avaajia (Arendt 2002, 57–58). Näemme vapaan sivistystyön tällaisena yhteisöjä vahvistavana instituutiona, joka turvaa tasa-arvoisia julkisia sekä laajasti ymmärrettyjä poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Se lähentää erilaisia väestöryhmiä toisiinsa sekä tukee osallistumista, aktiivista kansalaisuutta ja luottamusta eri väestöryhmien välillä.

Arendt (2002, 74–76) kritisoi julkisen alueen ohenemista sekä sekoittumista yksityiseen jälkimodernissa teknologia- ja mediavälitteisessä yhteiskunnassa. Fyysinen nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat keskeisiä myös yhteiskunnasta vieraantumisen torjumiseksi, sillä se mahdollistaa kokemuksen jaetusta todellisuudesta sekä tunnustetuksi tulemisen yksilönä. Eristäytyminen ja yksinäisyys saattavat ruokkia uhkakuville perustuvia yhteenliittymiä ja merkityksen kokemusta. (Hyvönen, Tirkkonen, Nurminen & Muilu 2019.) Arendt näkee totalitarismin hyödyntäneen nopean teollistumisen synnyttämiä juurettomuuden tunteita sekä luokka- ja tuotantojärjestelmän reunoille päätyneiden kokemuksia siitä, että kuka hyvänsä voi tulla taloudellisesti ja sosiaalisesti tarpeettomaksi (Hyvönen ym. 2019). Samalla ihmiset kansalaisina ja poliittisina toimijoina pelkistyvät työntekijöiksi ja työtä tekevä ihminen korvaa poliittisen ihmisen. (Arendt 2002, 188, 303.)

Arendtin mukaan yhteisen maailman loppu saavutetaan, kun sen sallitaan näyttäytyä vain yhdestä näkökulmasta (ks. Arendt 2002, 56–64). Hänelle yhteenpunoutuvat julkinen tila ja sitä luonnehtiva vapaus konkretisoituvat käytännössä ja kollektiivisena toimintana. Se on intersubjektiivista eli ihmisten välistä ja välillä todellistuvaa, ja liittyy uusien mahdollisuuksien luomiseen (space of appearance) sekä yhteisen maailman rakentamiseen, jossa samalla rakennetaan myös omaa persoonaa ja subjektiutta vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Julkinen tila edellyttää vapautta, joka ei ole negatiivista vapautta jostakin, kuten pakkovallasta tai tarpeista, vaan vapautta johonkin, kuten poliittiseen toimintaan sekä yhteisöllisyyteen ja osallisuuteen. (Arendt 2002, 20–22, 38–43, 73–78, 88.)

Toiseuden arvostaminen ja erimielisyys sivistyksellisiä oikeuksia turvaavan julkisen tilan lähtökohtina

Vapauden rinnalla julkisen toiminnan ja politiikan tärkeä ehto on moninaisuus sekä samanaikaisesti samanlaisuutta ja erilaisuutta korostava käsitys tasa-arvosta (Arendt 2002, 16). Moninaisuus merkitsee erilaisuuden olemassaolon tunnustamista sekä ihmisten mahdollisuutta toimia vapaasti julkisesti tuoden esiin yksilöllistä erityislaatuisuuttaan (ks. Arendt 2002, 30–31, 179–183). Vapaan sivistystyön voi nähdä perustuvan vastaaviin ajatuksiin tasa-arvosta ja moninaisuudesta sekä julkisen tilan kahtalaisuudesta, kuten myös tarkastelemamme Castrénin ajatukset antavat ymmärtää: kaikilla on sama oikeus osallistua sen piirissä järjestettyyn toimintaan, sekä löytää samalla jotakin itselleen erityistä ja ominaista. Samalla vapaa sivistystyö ohjaa hyväksyvämpään suhtautumiseen heitä kohtaan, joiden kanssa saattaa yhdistää lähinnä samanaikainen tilallinen todellisuus – siis tasa-arvoiseen suhtautumiseen yhteisessä toiminnassa, johon toisella ja toisilla on oikeus osallistua ja olla. Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö julkisena tilana punoutuvat näin Arendtin ja Castrénin ajatusten valossa tiiviisti yhteen.

Arendtin tavoin Castrénin ajatukset kiinnittyvät väkevästi kysymykseen, miten erilaiset ihmiset voivat elää yhdessä, ja miten demokratia on mahdollinen. Myös Castrénin vapaan kansansivistystyön kuvauksissa korostuu moniäänisyys ja rakentava erimielisyys, jotka muodostavat poliittisen toiminnan perustan demokratiassa. Castrénin ajatukset konkretisoivat vapaata sivistystyötä demokratian kannalta tärkeänä julkisena tilana, mutta myös laajemman yhteiskunnallisen tilan rakentajana. Lisäksi Castrén konkretisoi sivistyksellisiä oikeuksia turvaavan julkisen tilan ihannetta esimerkiksi suorina ehdotuksina vapaan kansansivistystyön ja valtion välisen suhteen sekä siihen liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien järjestämisestä.

Castrénilla vapaa kansansivistystyö rakentuu yhteistoiminnan areenana, jonka lähtökohtana tuli olla moninaisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden, mutta myös toiseuden ja erilaisuuden arvostaminen. Vapaan kansansivistystyön tuli organisoitua osallistujien erilaisista henkisistä tarpeista ja mahdollisuuksista, “jotka ajanoloista ja monenlaisista syistä riippuen voivat tuntuvasti vaihdella” (Castrén 1929, 128). Kansansivistystyössä tuli huomioida eri piireille kuuluvat yhteiskunnalliset harrastukset, “erilaisia totuudenkäsityksiä ja tunnonsuuntia oli ymmärtämyksellä kohdeltava niin puolelta kuin toiselta” (Castrén 1929, 122; 1934, 35). Näin kansansivistystyön tuli toimia areenana, joka muistuttaa Arendtin julkisen tilan kahtalaisuudesta. Sen piirissä ihmiset vaihtavat mielipiteitään, oppivat tunnistamaan paremmin omaa ajatteluaan sekä samalla ymmärtämään paremmin omasta ajattelustaan poikkeavia näkökantoja: “samalla kun se tekee kunkin ryhmän entistä tietoisemmaksi omasta henkisestä pohjastaan ja kunnostaan, [se] myöskin tekee eri ryhmät ymmärtäväisemmiksi ja suvaitsevammiksi toisiaan kohtaan” (Castrén 1929, 134). 

Suomessa käytiin 1920–30-luvun taitteessa muun muassa vapaan kansansivistystyön valtionapulainsäädäntöön liittyvää, toiseuden rajoja kansansivistystyössä koettelevaa keskustelua siitä, voiko toiminta perustua ideologisiin tai uskonnollisiin aatetaustoihin. Vuoden 1929 komiteanmietinnössä Castrén kiteyttää mietintöä innoittanutta englantilaista komiteanmietintöä, erityisesti sen Final reportia mukaillen, että yhteiskunnallisesti tarkasteltuna eri aatetaustojen sijaan vaarallista oli ennen muuta se, jos ihmiset eivät kehittäneet itseään: “varsinaisimpana epäkohtana ei ollut se, että olisi liian paljon lahkolaismielisten opiskelijain opintotyötä, vaan että on liian vähän opiskelutyötä yleensä”. Valistunut julkinen mielipide muodostui parhaiten siten, että kysymyksiä tarkasteltiin vastakkaisilta kannoilta ja kunkinsuuntainen opiskelija “opastuu ajattelevasti kehittämään oman kantansa perille asti”. (Castrén 1929, 132.) Vapaa kansansivistystyö muodosti julkisen tilan, jossa oli turvallista käsitellä myös erimielisyyttä herättäviä kysymyksiä antaen tilaa erilaisille aatteellisille taustoille ja näkemyksille (ks. emt.).

Ihmisarvo ja tasa-arvo rakentuvat ihmisten välillä

Vapauden tavoin ihmisarvo ja tasa-arvo ovat Arendtin lähestymistavassa intersubjektiivisia, ihmisten välisiä, ennemmin kuin yksilön synnynnäisiä, luovuttamattomia ominaisuuksia. Hänelle esimerkiksi tasa-arvo “on inhimillisen järjestäytymisen tulosta sikäli kun sitä ohjaa oikeudenmukaisuuden periaate. Me emme synny tasa-arvoisiksi, vaan meistä tulee tasa-arvoisia yhteisön jäseninä sillä voimalla, jolla päätämme antaa vastavuoroiset oikeudet toinen toisillemme.” (ks. Lukkari 2019; myös Arendt 1975.)Tarkennamme näistä lähtökohdista myös julkisen tilan määritelmää. Sen olennainen lähtökohta on samanlaisuutta ja erilaisuutta korostava käsitys tasa-arvosta sekä ajatus siitä, että arvokkaana ilmeneminen edellyttää toisia, jotka tunnistavat ja tunnustavat yksilön sellaisena. Se on tila, jossa ihmiset voivat näyttäytyä yhdessä ainutkertaisina yksilöinä.

Arendtin viitoittamalla tavalla Castrénin jäsentämiin vapaan kansansivistystyön lähtökohtiin yhdistyvät vahvasti ajatukset poliittisuudesta eettisenä kysymyksenä sekä eettisestä poliittisesta toimijuudesta, jotka puolestaan nivoutuvat demokratian vahvistamispyrkimyksiin. Kansansivistystyö vahvisti demokratiaa, ja vastaavasti kansanvalta “tehosti” kansansivistystä. Kuten Arendtilla, myös Castrénin ajattelussa poliittinen ja moraalinen arvostelukyky syntyivät keskustelussa ja yhteistyössä. Castrénille sivistys oli olennaisella tavalla henkilöiden vuorovaikutusta ja ilman yhteyttä toisiin ihmisiin jäätiin vaille arvokkaiden taipumusten kehittämisen mahdollisuutta, jossa “toisen sivistyselämä voi hedelmöittää tai elähdyttää toisen sivistyselämää”. (Castrén 1934, 29–30; Castrén 1938, 28.) Arvostamalla ja suojelemalla poliittista vapautta, joka on enemmän kuin pelkkä oikeus tehdä mitä haluaa, tulee osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon mahdolliseksi.

Demokratia ja vapaa kansansivistystyö punoutuvat Castrénin ajattelussa tiiviisti toisiinsa. Demokratia ei rakennu vain kansanvaltaisena valtiojärjestyksenä vaan laajemmin myös demokraattisena kulttuurina, josta ihmisten tuli omaksua vastuunsa demokraattisen kulttuurin ylläpitämiseksi. Tähän kansansivistystyössä ja sen käytännöissä tuli olennaisella tavalla pyrkiä. Castrénille demokratia edusti yhteishyvää sekä toi eritaustaiset ihmiset yhteen. Kansanvallan toteuttamiseksi esimerkiksi poliittinen valistus ei saanut kuulua vain puoluepoliittisille yhdistyksille, vaan se kuului myös vapaan kansansivistystyön piiriin. Sen piirissä oli turvallista käydä keskusteluja myös sellaisista päivän polttavista kysymyksistä, joista mielipiteet saattoivat olla jyrkästikin vastakkaisia. (Castrén 1929, 129–130.)

Totalitaristisilta valtioilta puuttuu juuri ”se vapaa ja kaikille yhtä oikeutettu vuorovaikutus, joka on lähtöisin yhteisistä ja monipuolisista harrastuksista”, ja jotka merkitsivät raja-aitojen luhistumista “eri kansallisainesten välillä”. Mitä enemmän jäsenten välillä oli yhteisiä harrastuksia, sitä kehittyneempi yhteisö oli. (Castrén 1938, 25–26.) Castrénin mukaan kansanvallan perustan tuli olla kansan kokemuksellisesti, luonteenomaisesti ja omatoimisesti saavutettu kykeneväisyys itsehallitsemiseen, elämänehtojensa oikeaan ymmärtämiseen ja vastuuharrastuksen toteuttamiseen, mitä kansansivistykselliset harrastukset perustavanlaatuisella tavalla kehittivät. (Castrén 1938, 27–28.)

Kun demokratia antoi kansalle valtaa, se samalla velvoitti kansan itsensä sivistämiseen, erityisesti yhteiskunnallisten kansalaistietojen ja -taitojen harrastamiseen. Castrénille itsensä kehittäminen ei siis ollut vain oikeus vaan myös kansalaisvelvollisuus kansalaistehtävien kunnolliseksi suorittamiseksi yhteiskunnallisesta asemasta ja taustasta riippumatta (Castrén 1929, 122). Sivistysharrastukset kietoutuivat itsensä kehittämiseen erityisesti “kansalaistehtäviensä kunnollisiksi suorittajiksi” (Castrén 1929, 132). 

Castrénin ajatusten valossa korostuu ajatus vapaasta kansansivistystyöstä julkisena tilana, joka ennen muuta on yhteistoiminnan ja -vastuun areena, mutta Arendtin tavoin korostaa myös Castrén yksilön ainutkertaisuuden ja sen kohtaamisen merkitystä. Castrén (1934, 31) tähdentää, että “kansansivistyksellinen kokonaiselämä” ei saanut estää näkemästä ja tunnustamasta ihmisten moninaisuutta ja sitä, että “kansan sivistyselämässä on huomattavana eri virtauksia ja toistensa kanssa vaikeassakin ristiriidassa olevia elämänilmiöitä”. Toisin kuin Arendt, Castrén näyttää antavan enemmän tilaa myös sosiaaliselle kärsimykselle osana julkista tilaa ja politiikkaa, joka aktivoi yhteiskunnallisesti (ks. Martikainen 2017).

Kansansivistystyön tuli rakentaa ymmärrystä ihmisistä erilaisista taustoista tulevina ainutkertaisina yksilöinä ja ihmisinä (Castrén 1934, 29–30). Castrénille tärkeä eettinen lähtökohta oli se, että sivistys on aina henkilökohtainen, omakohtaisesta elämästä kumpuava asia silloinkin, kun kysymys oli samaan ryhmään kuuluvien yhteisyydestä (Castrén 1934, 29). Siitä myös velvollisuus itsensä kehittämiseen sai voimansa. Castrénia (1934, 33) mukaillen esimerkiksi tiedon tuli valtaa ollakseen sulautua “henkilön ominaisiin elämänharrastuksiin”. Lisäksi olennaista oli ymmärtää tiedon muodostumisen ehdot ja perustelut, “jonka edessä mielivaltaisten tuumien on väistyttävä syrjään asiattomina oletteluina”. Yksipuoliseen ajatteluun nojaavien ennakkoluulojen parannuskeinona oli se, että hankitaan enemmän tietoa ja ajattelua. (ks. Castrén 1929, 132.)

Ajattelun kehittäjänä ja ihmiselämän eetillisenä opastajana vapaan kansansivistystyön tuli perustua tieteenomaisuuteen eli totuudenetsinnän henkeen, käsitykseen johdonmukaisen ajattelun tarpeellisuudesta sekä kokemuksen antamaan vahvistukseen. Tällä tavoin hankittu tieto “voi tulla suureksi valonnäyttäjäksi yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä oikeudenmukaisempiin oloihin”. (Castrén 1934, 33.) Vapaan kansansivistystyön tuli innoittaa myös todellisuuden kokonaiskatsomukseen pyrkivään mietiskelyyn – varsinkin, kun tieteen kehitys vaikutti menevän päinvastaiseen, erikoistuvaan suuntaan jo 1930-luvulla (Castrén 1934, 33). 

Vapaassa kansansivistystyössä tuli purkaa niin yhteiskunnallista, sen omassa toiminnassa tapahtuvaa kuin yksilöllistä eristymistä: “Yleensähän meillä vapaassa kansansivistystyössä on varsin tuntuvasti huomattavissa taipumusta eristymiseen, jota eri yhteiskuntapiirien välillä ilmenevä epäluulo on omansa ylläpitämään” (Castrén 1929, 144). Castrén (1938, 25) korostaa yhteiskunnallisen elämän mittapuuna yhtäältä harrastusten moninaisuutta ja vilkasta sisäistä vuorovaikutusta, toisekseen monipuolista vuorovaikutussuhdetta myös sen ulkopuolella oleviin yhteisöihin. Eristyneisyys ja sulkeutuneisuus olivat totalitaristisia järjestelmiä luonnehtivia yhteiskunnallisen kehittymättömyyden tunnusmerkkejä (emt.). Sivistystyössä julkisena tilana ihmisarvo ja tasa-arvo todellistuivat ihmisten välillä, kun toiminnan lähtökohtana ihminen tunnistettiin ja tunnustettiin arvokkaana ja ainutkertaisena sinänsä.

Vapaus ja vastuu – Sivistyksellisiä oikeuksia turvaava valtion ja vapaan sivistystyön suhde

Sivistystyön ja valtion välisestä suhteesta on keskusteltu erityisesti vapaan kansansivistystyön ensimmäisestä lainsäädännöstä eli sen työmuotojen valtionapulainsäädännön alusta alkaen. Kansansivistystyön tavallisen lain tasoisen aseman tunnustaminen ja vahvistaminen ovat parantaneet merkittävästi sen yhteiskunnallisia toimintaedellytyksiä esimerkiksi tasa-arvon ja demokratian vahvistamiseksi. Artikkelissamme Castrénin ajatusten tarkastelu näiltä osin avaa yhtäältä sitä, miten sivistykselliset oikeudet arvokysymyksenä perustelevat valtion vastuuta vapaasta kansansivistystyöstä, toisekseen myös polkua myöhemmin toteutuneeseen sivistyksen oikeudellistumiseen.

Kansansivistystyön valtionavun vakiinnuttaminen lainsäädännöllä 1920-luvulla sisällissodan jälkeisessä hajaannuksessa tekee näkyväksi sen, miten politiikan teossa on aina kyse arvovalinnoista. Kuten yhteiskunnallisessa uudelleenrakennustyössä 1920-luvulla, on vapaa sivistystyö edelleen tärkeä yhteiskunnallinen rakentaja. Arendt kritisoi voimakkaasti talouden voimistumista ja haltuunottavuutta politiikan keskeisenä lähtökohtana, sillä se kavensi niin julkista tilaa kuin yksilöiden ainutkertaisuuden ilmenemistä. Hän varoittaa kehityksestä, jossa julkisen tilan vapaus joutuu väistymään taloudellisten välttämättömyyksien tieltä. (Arendt 2002, 333–339.)

Vuoden 1929 komiteanmietinnössä Castrén perustelee, että valtion tuli tukea vapaata kansansivistystyötä, sillä vakaa demokraattinen yhteiskunta edellytti monimuotoista sivistystä ja erilaisten ryhmien sivistyksellisistä oikeuksista huolehtimista. Monimuotoinen sivistys oli demokraattisen yhteiskunnan elinehto. Final reportin esimerkkiä seuraten Castrén esittää, että valtion tuli tukea erilaisia “kansansivistyslaitoksia, jotka liittyvät johonkin erikoiseen henkiseen ilmapiiriin (…) tai jotka erikoisesti vetoavat sitä tai tätä tyyppiä oleviin opiskelijoihin.” Tuen perusteena tuli olla kansansivistystyön laatu, joka rakentui opettajien pätevyyden sekä opetuksen laadun varassa riippumatta siitä, mikä kansansivistyslaitos sivistystyötä tekee. Valtion tuli suosia “kaikkea vakavaa kasvatustyötä, myöskin sellaisten laitosten ja järjestöjen tekemää, joiden oppilaspiireissä vallitsee joku erikoinen uskonnollinen tai valtiollinen oppisuunta”. (Castrén 1929, 131.)

Tunnetulla tavalla Castrénin mietintö korostaa, että aikuisten kasvatuksen, eli vapaan kansansivistystyön, tilaisuuden levittäminen yhdenmukaisesti ja järjestelmällisesti ympäri koko yhteiskunnan oli sen “alkeisluonteinen velvollisuus”. Tämä velvollisuus valtion oli täytettävä paitsi oman etunsa, myös sen yksityisiä jäseniä kohtaan. Castrénin sanoin valtion tuli antaa kehotusta ja avustusta vapaalle kansansivistystyölle siinä tarkoituksessa, että niiden työ kehittyisi, vakiintuisi ja saisi oman paikkansa kansakunnallisessa kasvatusjärjestelmässä. Valtion tuli tunnustaa kansansivistystyö henkisenä liikkeenä, jollaisena sen toiminta ei ollut valtion itsensä tuotettavissa. Sen sijaan valtio voi saada aikaan ehdot ja yleiset puitteet, joissa vapaa kansansivistystyö sai turvallisesti ja riittävän vapaasti liikkua monimuotoisen, demokratiaa rakentavan sivistyksen edistämiseksi. (Castrén 1929, 124.)

Varoja myöntäessään valtiolla oli oikeus ja velvollisuus tukea vapaata kansansivistystyötä arvovallallaan sekä tarkastaa sen toimintaa. Tarkastustyössä oli olennaista muistaa vapaan kansansivistystyön luonne henkisenä liikkeenä, jolloin “sen luonne ja todelliset saavutukset eivät ole tunnettavissa pelkkien numerotietojen ja kaavioihin liittyvien selvittelyjen avulla”. Sen sijaan tarkastuksen tuli olla luonteeltaan vapaata kansansivistystyötä ymmärtävää sekä nojata kasvatusopillisiin lähtökohtiin. (Castrén 1929, 126, 133, 164.) Valtio ei saanut esittää vaatimuksia, “että aikuisten ihmisten, jotka haluavat järjestetysti yhdessä opiskella, on sitä tehdessään astuttava ulkopuolelle sen henkisen ja valtiollisen piirin, johon he tuntevat kuuluvansa.” Castrénille valtion tuki ja vapauteen perustuva suhtautuminen eri kansalaispiirien vapaaseen kansansivistystyöhön oli omiaan kehittämään eri kansalaispiirien välillä toivottua keskinäistä arvonantoa ja suvaitsevaisuutta. (Castrén 1929, 133.)

Sivistykselliset oikeudet hyvän elämän edellytyksenä – teoriasta käytäntöön

Olemme artikkelissamme hahmottaneet historiallistavasti käsitystä vapaasta sivistystyöstä sivistyksellisiä oikeuksia turvaavana julkisena tilana Hannah Arendtin sekä Zachris Castrénin innoittamina. Heidän ajatustensa pohjalta olemme rakentaneet sivistyskäsitystä, joka perustuu sivistyksellisiin oikeuksiin ennen sivistyksen oikeudellistumista. Siinä itsen sekä oikeudenmukaisemman yhteiskunnan kehittäminen kietoutuvat toisiinsa.

Arendtin ja Castrénin ajatusten valossa sivistyksellisten oikeuksien toteutuminen edellyttää olennaisella tavalla toisen ja toiseuden oikeutusta, sekä tähän perustuvia julkisia tiloja. Castrénille vapaa kansansivistystyö oli tällainen julkinen tila, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtasivat ja heidän yhteistä maailmaa koskevien eriävien mielipiteiden ja arvojen oli mahdollista tulla ilmaistuksi. Sen piirissä ihmiset oppivat ymmärtämään niin itseään kuin toisiaan erilaisista lähtökohdista huolimatta.

Arendtille ja Castrénille ajattelu ja tieto ovat aktiivista toimintaa, jonka arvo näkyy käytännössä ja käytännöissä – tekemisenä, puhumisena ja rakentamisena. Molemmilla ihmisarvo rakentuu intersubjektiivisesti eli ihmisten välisesti ennemmin kuin ihmisten synnynnäisenä ominaisuutena. Tämän vuoksi tarvitaan oikeuksista huolehtivia vapaan sivistystyön kaltaisia julkisia tiloja, joissa ihmiset voivat näyttäytyä yhdessä ainutlaatuisina yksilöinä. Kun ihmiset eivät tosiasiallisesti ole tasavertaisia, tarvitaan vapaata sivistystyötä turvaamaan tasa-arvoiset edellytykset itsensä kehittämiseen ja sen kautta rakentuvaan yhteiskunnalliseen toimijuuteen sekä laajentuvaan vapauteen toimia. Sivistyneessä oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa yksilöiden väliset erot otetaan huomioon siten, että ne kääntyvät erityisesti heikoimmassa asemassa olevien hyödyksi (ks. Rautiainen & Laes 2024).

Artikkelissa tekemiemme avausten valossa Arendtin ja Castrénin ajatuksia voi asemoida deliberatiivisen eli keskustelevan demokratiakäsityksen piiriin. Molempia voi myös kritisoida liian sopuisana rakentuvasta ihanteellisesta julkisesta toiminnasta. Toisaalta Castrén ei sijoita poliittista luonnehtivaa erimielisyyttä esimerkiksi pelkästään asiakysymyksiin ja niitä koskeviin keskusteluihin, vaan sisällyttää päivänpolttaviin kysymyksiin myös rakenteellisen epätasa-arvon kysymykset. Vapaassa kansansivistystyössä voitiin työstää myös tällaisia aiheita ja niihin liittyviä kiistoja, mikä oli tärkeää niin yksilöiden kuin demokratian vahvistamisen kannalta.

Sivistyksellisten oikeuksien näkökulmasta tarkastelemiemme ideoiden jatkokoettelussa on tärkeää huomioida esimerkiksi Arendtin poliittista ajattelua kohtaan esitetty kritiikki. Demokratiaa vahvistavista pyrkimyksistä huolimatta Arendtin teorioita on kritisoitu ensinnäkin polis-ajattelun pohjalta epädemokraattisiksi. Toiseksi Arendtin on esitetty luonnollistavan erottelu talouden ja politiikan välillä. Ensin mainittujen pohjalta Arendtin ajatuksia on kolmanneksi kritisoitu sosiaaliseen eriarvoisuuteen kuten köyhyyteen liittyvien kysymysten rajaamisesta poliittisen ulkopuolelle epäpoliittisina kysymyksinä ratkottaviksi. (ks. Havu 2019.)

Castrénin sivistysajattelussa puolestaan korostuu voimakkaasti kansallisvaltiollinen näkökulma, jota Arendt taas omassa ajattelussaan haluaa purkaa juuri oikeuksien turvaamisen näkökulmasta. Arendtin kysymykset oikeuksista sekä oikeusjärjestyksen rajoista ja jäsenyydestä ovat polttavan ajankohtaisia myös siinä merkityksessä, että miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa myös tänä päivänä. Kuuluisalla oikeus oikeuksiin -ajatuksella Arendt kiinnittää huomiota ihmisoikeuksien horjuvuuteen tilanteissa, joissa valtiolliset rakenteet eivät tarjoa suojaa tai tunnustusta niille ihmisille, jotka ovat menettäneet tai joilta on riistetty kansalaisuuden suoja. Hanna Lukkari (2019) kiteyttää, että oikeus oikeuksiin -ajatus puolustaakin “sellaista poliittista yhteisöä, joka tunnistaa vieraan oikeudettoman tilanteen sekä haluaa säilyttää itsensä poliittisoikeudellisena yhteisönä, joka kohtelee alueellaan olevia ihmisiä nimenomaan oikeussubjekteina ennemmin kuin myötätunnon kohteina tai turvallisuusuhkina”.

Näemme vapaan sivistystyön merkityksen, roolin ja aseman sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen perustavanlaatuisena turvaajana, mutta erinäisten yhteiskunnallisten kriisien, taloudellisten leikkausten ja polarisoitumisen myötä keinojen ylläpitäminen on haasteellista. Arendtin ja Castrénin ajatukset avaavat monia painavia ja koettelemisen arvoisia näkökulmia vapaaseen sivistystyöhön niin sivistyksellisten oikeuksien turvaajana kuin perusteluja sen yhteiskunnallisen aseman turvaamiseen. Heitä yhdistää myös ajatus siitä, että teoria ei sellaisenaan riitä vastaamaan niihin demokratian haasteisiin, jotka aiheuttavat esimerkiksi epätasa-arvoa ja osattomuutta. Tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta sekä demokratiasta huolehtiminen edellyttävät huolenpitoa myös niihin liittyvistä käytännöistä ja päätöksenteosta.

Tarkastelemamme ajatukset erimielisyyden tunnistamisesta ja tunnustamisesta osana demokratiaan kuuluvaa julkista keskustelua koskevat myös vapaan sivistystyön leikkauksia, niiden valmistelua sekä päätöksentekoa – sivistystyön oikeudenmukaista kohtelua sitä koskevassa päätöksenteossa Arendtin ja Castrénin viitoittamalla tavalla. Demokratiassa poliittinen on pakon vastavoima ja politiikka sivistyksellisten oikeuksien turvaamisen keskeinen edellytys. Kaventuessaan poliittiselle sekä sivistykselle vastaisesti pakoksi muuttuu politiikka sen sijaan uhkaksi niin demokratialle kuin sivistyksellisten oikeuksien toteutumiselle. Tarvitsemme sivistystä ja sivistystyötä, mutta niille, saati niihin perustuvien poliittisten, oikeudellisten ja eettisten ratkaisujen pohtimiselle, ei näytä olevan aikaa tai resurssia. Sivistykselliset oikeudet torjuvat tällaista kehitystä, mutta samalla sitä haastavat sivistyksellisiin oikeuksiin liittyvien vastuiden epämääräisyydet (ks. Järvinen & Pätäri 2024). 

Jos ihmisillä ei ole vapaan sivistystyön kaltaisia julkisia tiloja, joissa erilaiset ihmiset kokoontuvat yhteen yhteisen toiminnan äärelle, vahvistetaan kehityskulkua, jossa yhteinen maailma ja politiikka haurastuvat ja lopulta vain välttämätön on mahdollista. Suhteuttamalla toisiinsa sivistyksellisten oikeuksien ja julkisen tilan käsitteitä vapaassa sivistystyössä olemme halunneet muodostaa vastapuhetta ja -toiminnan tiloja sivistyksen sekä sivistystyön alistamiselle kansantaloudelle sekä sen vääjäämättömästi oikeuttamille leikkaustoimenpiteille.

Lähteet

Arendt, Hannah (1975/1951). The Origins of Totalitarianism. Saatavilla: [https://archive.org/details/the-origins-of-totalitarianism-hannah-arendt]. Luettu: 25.3.24.

Arendt, Hannah (2002/1958). Vita activa: ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino. Suom. Riitta Oittinen ja työryhmä. (Alkuteos The Human Condition, 1958.)

Arendt, Hannah (2007). The Promise of Politics. Jerome Kohn (ed.). New York: Schocken Books.

Castrén, Zachris (1929). Valtio ja vapaa kansanvalistustyö. Valtioneuvostolle jätetty mietintö. Kansanvalistus ja kirjastolehti no 5–6, 121–165.

Castrén, Zachris (1934). Kansansivistystyön eetillinen pohja. Kansanvalistus ja Kirjastolehti 19(2), 27–35.

Castrén, Zachris (1938). Puhe, jonka vararehtori Zach. Castrén piti Yhteiskunnallisen Korkeakoulun lukuvuoden avajaisissa syysk. 20 p:nä 1937. Teoksessa YK:n vuosikertomukset 1935–45. Vuosikertomus XIII 1937–38. Helsinki: Yhteiskunnallinen Korkeakoulu, 23–28.

Havu, Sauli (2019). Poliksen pauloissa. Antidemokraattiset elementit Hannah Arendtin ajattelussa. Politiikka 61(4), 287–307.

Hyvönen, Ari-Elmeri, Tirkkonen, Sanna, Nurminen, Matias & Muilu, Mirka (2024). Politisoitu yksinäisyys. Politiikasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen lehti. Saatavilla: [https://politiikasta.fi/politisoitu-yksinaisyys/]. Luettu 24.3.24.

Järvinen, Iiina (2023). Itsensä kehittäminen köyhyydessä. Tampereen yliopiston väitöskirjat, https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2963-1

Järvinen, Iina (2024). Riittävää ja kohtuullista? Julkisen vallan vastuu vapaassa sivistystyössä. Teoksessa I. Järvinen, J. Pätäri & B. Wallén (toim.) Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö. Helsinki: Vapaa Sivistystyö ry. Saatavilla: [https://www.vapausjavastuu.fi/sivistykselliset-oikeudet-jarvinen]. (Verkkojulkaisusarja.)

Järvinen, Iina & Pätäri, Jenni (2024). Sivistyksellisiä oikeuksia, arvoja ja käytäntöjä – avauksia vapaaseen sivistystyöhön. Teoksessa I. Järvinen, J. Pätäri & B. Wallén (toim.) Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö. Helsinki: Vapaa Sivistystyö ry. Saatavilla: [https://www.vapausjavastuu.fi/sivistykselliset-oikeudet-jarvinen-patari/.] (Verkkojulkaisusarja.)

Lavapuro, Juha, Ojanen, Tuomas, Rautiainen, Pauli & Valtonen, Virve (2016). Sivistykselliset ja sosiaaliset perusoikeudet syrjäkunnissa. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisu nro 97.

Lukkari, Hanna (2019). Vieraan oikeus – Hannah Arendt ja ihmisoikeudet. Teoksessa M. Aalto-Heinilä & V. Kurki (toim.) Mitä oikeudet ovat? Filosofian ja oikeustieteen näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus, 146–158 [E-kirja, viitattu 24.3.24, BookBeat].

Martikainen, Joonas, S. (2017). Onko kärsimys uhka politiikalle? Politiikasta. Valtiotieteellisen yhdistyksen lehti. Saatavilla: [https://politiikasta.fi/onko-karsimys-uhka-politiikalle/]. Luettu 24.3.24.

Mäkelä, Marianne (2013). Yhdenvertainen oikeus sivistykseen. Tutkimus sivistyksellisen yhdenvertaisuuden perusoikeuden sisällöstä erityisesti yhdenvertaisessa oikeudessa perusopetukseen, taiteen perusopetukseen ja kuntien kulttuuripalveluihin. Tampereen yliopiston väitöskirjat.

Rautiainen, Pauli & Laes, Tuulikki (2024). Inkluusio taiteen perusopetuksessa ja vapaan sivistystyön taideopetuksessa. Teoksessa I. Järvinen, J. Pätäri & B. Wallén (toim.) Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö. Helsinki: Vapaa Sivistystyö ry. Saatavilla: [https://www.vapausjavastuu.fi/sivistykselliset-oikeudet-rautiainen-laes/]. (Verkkojulkaisusarja.)

Ridell, Seija, Kymäläinen, Päivi & Nyyssönen, Timo (2009). Julkinen tila tänään – kuhinaa lomittuvilla rajapinnoilla. Teoksessa Ridell, Seija, Kymäläinen, Päivi & Nyyssönen, Timo (toim.) Julkisen tilan poetiikka ja politiikka. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunkimedia- ja virtuaalitiloissa. Tampere University Press, 7–38.

SEP: Tömmel, Tatjana & Maurizio Passerin d’Entreves (2024). ”Hannah Arendt”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2024 Edition). Edward N. Zalta & Uri Nodelman (eds.), Saatavilla: [https://plato.stanford.edu/archives/spr2024/entries/arendt/]. Luettu 24.3.24.

Tiensuu, Paul (2019). Oikeuksien ja demokraattisen kamppailun suhteesta. Teoksessa M. Aalto-Heinilä & V. Kurki (toim.) Mitä oikeudet ovat? Filosofien ja oikeustieteen näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus, 172–188.

Yar, Majid (2016) Hannah Arendt. Internet Ensyclopedia of Philosophy. Saatavilla: https://iep.utm.edu/hannah-arendt/]. Luettu: 24.3.24.

---

^[1] Peruskäsite alkoi vakiintua vapaasta kansansivistystyöstä vapaaksi sivistystyöksi 1940-luvulla.

Tyhjä

---

Kirjoittajista

Jenni Pätäri, KM, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto; SVV-ohjelman koordinaattori (jenni.patari(at)sivistystyo.fi). Pätäri tarkastelee väitöstutkimuksessaan kansansivistysopin historiaa: sitä, miten vapaan kansansivistystyön perustalta käynnistettiin oma akateeminen oppiaine, millaisiin aiheisiin alan varhainen tutkimus tarttui ja miten tutkimus rakensi vapaan kansansivistystyön yhteiskunnallista roolia ja merkitystä.

Ari Sivenius, KT, dosentti (TAU) työskentelee Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden metodologian ja tutkimuskäytännön yliopistonlehtorina (ari.sivenius(at)uef.fi). Sivenius johtaa Pedagogical Tact -tutkimusryhmää ja hänen tutkimuksensa ovat viime vuosina keskittyneet muun muassa eri kasvatuskonteksteja läpäisevän eriarvoisuuden problematiikan teemaan.

Tyhjä