Johanna Kallio: Ekososiaalisen sivistyksen ituja – puutarhasta?

Planeettamme, palava talomme, vaatii hoivaajia ja vaalijoita. Toisiko puutarhahoito meidät lähemmäksi luontoa, jotta havahtuisimme ekokriisien vaikutuksiin?

Lapsuudenkotini pihakuusessa asui onnellisia oravia.

Ainakin ajattelin niiden olevan onnellisia – harvassa paikassa löytyisi yhtä hyvin syötävää ja olisi niin turvallista elää. Oravat olivat uteliaita otuksia ja kiinnostuneita pihan tapahtumista. Juttelin niille usein ja kerroin aina, että täällä niillä ei ollut mitään hätää tai pelättävää.

Minulle oli lapsena opetettu, että kaikella luonnossa oli oma paikkansa, eikä tätä luonnollista järjestystä saanut häiritä; katsoa sai, mutta eläimille pitää antaa rauha elää omalla, luonnollisella tavallaan. Niinpä samat tuttavalliset tervehdykset saivat niin linnut, siilit, sammakot, leppäkertut kuin kastemadotkin. Puutarha oli ja on meidän kaikkien yhteinen paikka – meidän luontomme, mielemme, kehomme ja olemuksemme jatke.

Puutarha välitilana ja sivistyksen paikkana

Michael Pollan (2018) avaa teoksessaan Toinen luonto – Puutarhurin oppivuodet puhuttelevasti puutarhan luonnetta. Hänen mukaansa puutarha on eräänlainen välitila – sitä ei olisi ilman ihmisen huolenpitoa, mutta ottamalla maan kerran omakseen ihmisellä on velvollisuus pitää siitä huolta jatkossakin. Puutarha haastaa Pollanin mukaan käsityksen luonnon ja kulttuurin vastakkaisuudesta, luonto–kulttuuri-dualismista. Siellä ihminen ja ihmisen saavutukset ovat eräänlainen ”kulttuurinen luonto” – maata hoitavan ihmisen muokkaama muotokuva luonnosta. Samalla se on tapa kokea luonto omien käsiensä kautta.

Pollanin kirja on laajentanut omaa suhdettani puutarhaan ja nostanut esiin kysymyksen siitä, voisiko toiminta puutarhassa kasvattaa ekologista ymmärrystä ja vastuunkantoa. Itse uskon, että puutarhasta voisi löytyä ekososiaalisen sivistyksen ituja – eli ymmärrystä niistä oikeuksista ja velvollisuuksista, joita ihmisellä on luontoa ja toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä luonnon kiertokulun seuraaminen ja pihakuusen pienet oravat voivat opettaa meille itsestämme ja luonnosta enemmän kuin osaamme arvatakaan.

Palava talo

Olemme kaikki osa luontoa, vaikka se kulutusjuhlan oravanpyörässä kirmailevan, ekokriisin sitkeästi silmistään ulossulkevan yhteiskunnan sisällä outo ajatus onkin. Yltäkylläisyyden yhteiskunnassa näytämme tarvitsevan kollektiivisen herätyksen, silmiä avaavan kokemuksen luonnosta ja siitä, että olemme itsekin osa ekosysteemiä, jota toimintamme parhaillaan sekoittaa.

Koronapandemian, hirmumyrskyjen ja tsunamien, äkillisten Yhdysvaltoja piinaavien pakkasten ja Amazonin sademetsäpalojen välillä on kiinteä linkki – ne kaikki liittyvät tavalla tai toisella ekokriisiin. Saman ilmiön vaikutukset näemme puutarhassa silmiemme edessä: luonto heräilee ”kevääseen” marraskuussa, leutoina talvina liian aikaisin heräävät siilit eivät selviä luonnossa, ja muuttolinnut palaavat pesimään liian aikaisin kevättalven yllättäviin paukkupakkasiin.

Ekokriisin vaikutusten ymmärtäminen aikaansaa monenlaisia tunnereaktioita. Yhtäältä saatetaan kokea ympäristösurua ja apatiaa, häpeää tai syyllisyyttä, tai jopa eksyä ongelman kieltämisen ja vaihtoehtoisten todellisuuskäsitysten poluille. Ekokriisi on ongelma, joka laajenee kaikkialle ympärillämme – niin laajalle, että se koettelee ymmärryksemme rajoja.

Jotta todella suojelisimme luontoa – elinympäristöämme – tarpeeksi, tarvitsemme paljon nykyistä voimakkaampia ilmastopoliittisia tekoja. Jos liian moni meistä tyytyy passiivisesti seuraamaan tilannetta sivusta, on edessä tragedia. Kotimme nimittäin palaa samaan aikaan kun päättäjillä ja johtajilla ei ole kiirettä sammutustöihin. Kärjistäen kuvattuna ilmastopoliittisten tekojen vähäisyys on katsomista savun läpi lähelle. Ja luottamista nuorten kykyyn joskus ratkaista ongelma.

En haluaisi olla tässä ajassa teini-ikäinen.

Planeettamme, palava talomme, tarvitsee hoivaajia ja vaalijoita. Meitä ihmisiä, jotka olemme vuosisatojen ajan muuttaneet sen ekosysteemiä levittämällä kasveja ja kuljettamalla eläimiä uusille seuduille. Koko planeettamme on tämän kolonialismin historian kautta eräänlainen puutarha. Ihminen on vuosisatojen aikana muokannut maata niin paljon, että luonto ei enää selviä pelkästään omillaan. Ehkä meidän on hyvä muistuttaa itseämme aika ajoin tästä velvollisuudesta ja herätellä hoivaviettiämme luontoa kohtaan. Luonto tarvitsee sen kulun sekoittaneiden ihmisten apua: kasveja täytyy suojata kylmältä, tammi-helmikuussa heränneet siilit täytyy pelastaa eläinhoitoloihin ja muuttolinnuille tarjota ruokaa, jotta ne selviävät.

Tarvitsemme välttämättä yhä useampia ihmisiä, jotka haluavat vaalia ja hoivata palavaa taloamme ja vaatia yhteisiä sammutustöitä. Koska vanhaan emme enää pääse, tähdätkäämme 1,5 asteen tulevaisuuteen.

Puutarhaan, puutarhaan?

Pollanin ajatuksia mukaillen esitän puutarhaa paikaksi, jossa näemme luonnon ja kulttuurin yhdistymisen lisäksi myös poliittisten päätösten – tai niiden puutteen – vaikutukset. Puutarha on samanaikaisesti turvapaikka ja tapa kiintyä maahan, sekä näyttämö, joka paljastaa ekokriisin mittasuhteet.

Löysin itse tieni puutarhaan vuosi sitten, kun korona muutti yhtäkkiä koko totutun elämänmenon. Pienet oravat ovat jälleen pomppineet oksalta oksalle minua tervehtimään. Ja minä olen tervehtinyt takaisin. Kun palaan puutarhaan, palaan muistuttamaan itseäni siitä, mitä kaikkea on tärkeä suojella. Ja miten ihmeellistä elämä monissa eri muodoissaan on.

Pienet metsän eläimet ovat auttaneet minua löytämään uudelleen yhteyden luontoon. Niiden ruokinta, puutarhan estetiikasta nauttiminen ja käsien multaan upottaminen on tuonut minut lähemmäs sitä osaa itsessäni, jota kulutuskulttuurimme vierastaa – tyytyväisyyttä siitä, että kuulun tähän ja riitän juuri tässä. Palaamalla puutarhaan olen löytänyt osan siitä yhteydestä, jota kaipaan ja jota kulttuurimme kannustaa täyttämään kuluttamalla ja omistamalla. Siellä, puutarhan syleilyssä, olen maadoittanut itseni osaksi sitä, mitä olen: osaksi luontoa. Miksi minun tarvitsisi omistaa koko maailma, kun minulla on se jo yhdessä kaikkien muiden olentojen kanssa – tässä näin, puutarhassa?

Luonnon romantisoinnin, kärjistämisen ja kompleksisten asioiden yksinkertaistamisen uhallakin ehdotan, että pian koittavana keväänä tarvitsemme joukkopaon ostoskeskuksista ja verkkokaupoista puutarhaan.

Niinpä, hyvä lukija, kutsun sinut tänä kevättalvena mukaan tutkimaan, voisitko löytää ekososiaalisen sivistyksen ituja, hoivan ja suojelemisen kokemuksia, niinkin läheltä kuin puutarhasta.

***

Kirjallisuutta:

IPCC (2018). Global Warming of 1,5°C. Special Report.

Lettermeier, M., Akenji, L., Toivio, V., Koide, R. & Amellina, A. (2019). 1,5 asteen elämäntavat. Miten voimme pienentää hiilijalanjälkeämme ilmastotavoitteiden mukaiseksi? Sitran selvityksiä 148. Erweko: Helsinki. LINKKI

Mansikka-Aho A, Saari A., Lätti J., Eskola J. 2018. ”Se vaikenee, joka pelkää”: Ilmastonmuutos traumaattisena tietona. Teoksessa J. Eskola, I. Nikanto & S. Virtanen (toim.) Aikamme kasvatus: Vain muutos on pysyvää? 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Tampere: Tampere University Press. Sivut 187–210.

Pihkala, P. (2017). Päin helvettiä. Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja: Helsinki.

Pollan, M. (2018). Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. Niin & näin: Tampere.

***

Kirjoitus on osa SVV:n Sivistystori-blogisarjaa, jossa ilmestyy keskimäärin kerran viikossa tekstejä vapaan sivistystyön tutkijoilta ja oppilaitoskentän asiantuntijoilta sekä SVV:n yhteistyökumppaneilta.