Iina Järvinen (2023): Itsensä kehittäminen köyhyydessä
Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta, hallintotieteiden, kauppatieteiden ja politiikan tutkimuksen tohtoriohjelma
Järvinen tarkastelee ansiokkaassa väitöstutkimuksessaan itsensäkehittämisoikeutta myös vapaan sivistystyön kehyksessä. Hän on mukana Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö -verkkojulkaisusarjassa.
Tiivistelmä
Itsensä kehittäminen on inhimillinen ja yleismaailmallinen tarve, mutta lähtökohdat ja valmiudet sen toteuttamiseksi ovat erilaisia. Yksi itsensä kehittämisen mahdollisuuksiin vaikuttavista tekijöistä on köyhyys. Sekä itsensä kehittämistä että köyhyyttä säännellään oikeusnormein, ja samanaikaisesti ne ovat eettisiä ja poliittisia, sosiaalisia ja yksilöllisiä kysymyksiä.
Väitöstutkimuksen tutkimuskysymys on, mitä ja miten yhtäläinen mahdollisuus kehittää itseään, eli itsensäkehittämisoikeus, varattomuuden sitä estämättä on. Sen turvaaminen on julkisen vallan tehtävä, ja siitä säädetään perustuslain 16.2 §:ssä. Tutkimuksen tavoite on analysoida itsensäkehittämisoikeuden sisältöä ja ymmärtää sen merkitystä köyhien näkökulmasta.
Tutkimus on lähtökohdiltaan valtiosääntöoikeudellista perusoikeustutkimusta, mutta se on toteutustavaltaan monialainen. Tutkimusta kuvaa teoreettinen ja menetelmällinen pluralismi. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin historiallisella otteella ja sitten soveltaen teoriaa oikeuden kolmiulotteisuudesta, jonka mukaan oikeus koostuu arvoista, normeista ja todellisuudesta.
Itsensäkehittämisoikeuden arvoulottuvuuteen sisältyvät oikeudenmukaisuus ja perustarpeet, joita ihmisarvo sitoo yhteen ehdottomana ja loukkaamattomana arvona. Itsensäkehittämisoikeuden arvot kiinnittyvät arvoulottuvuuden syvärakenteen eudaimonisen hyvän elämän käsitykseen. Itsensäkehittämisperiaate muodostuu arvoulottuvuuden pohjalta, ja käsittää sisällöllisesti vapauden, elinikäisyyden ja yhden- vertaisuuden, johon erityisenä piirteenä liittyy varattomuuden esteiden poistaminen. Normiulottuvuuden näkökulmasta itsensäkehittämisoikeus on risteämäoikeus, jonka olisi toteuduttava sekä sivistyksellisiä että sosiaalisia oikeuksia konkretisoivan lainsäädännön avulla. Itsensäkehittämisoikeus tunnistetaan heikosti sitä toteuttavan tavallisen lain tasoisen sääntelyn taustalla: itsensä kehittämisen palveluita koskevassa lainsäädännössä on vain vähän julkista valtaa suoraan velvoittavaa tai yksilölle oikeuksia luovaa sääntelyä, jolloin itsensäkehittämisoikeuden tosiasiallinen toteutuminen on pitkälti sosiaaliturvaa koskevan sääntelyn varassa.
Todellisuusulottuvuudessa materiaalinen itsensä kehittäminen viittaa konkreettisiin itsensä kehittämisen tapoihin ja muotoihin, jotka voivat olla esimerkiksi kulttuuriin osallistumista, liikunnan harrastamista tai median käyttämistä. Immateriaalinen itsensä kehittäminen on puolestaan psyykkistä ja henkistä kehittymistä. Myös köyhyys ilmenee materiaalisella ja immateriaalisella tasolla. Materiaalisella tasolla köyhyys on taloudellisten resurssien vähäisyyttä tai puutetta, kun taas immateriaalisella tasolla köyhyys ilmenee yksilön mielessä kokemuksena köyhyydestä. Materiaalisen tason köyhyys ja puutteet itsensä kehittämisessä heijastuvat lopulta immateriaaliseen itsensä kehittämiseen.
Historiallisesti tarkastellen näyttää siltä, että kehitystä on tapahtunut vain vähän. Sekä menneisyydessä että nykyisyydessä itsensä kehittämistä leimaa eriarvoisuus, joka palautuu sosioekonomiseen asemaan. Köyhiä tuetaan riittävissä määrin siten, että pysyvämpiä ratkaisuja köyhyyden kitkemiseksi ei ole tarpeen tehdä. Itsensä kehittämiseen ja köyhyyteen kohdistuu hallintaa ja kontrollointia, joita harjoitetaan hyvän ihmisyyden tavoittelun varjolla.
Voidakseen toteutua itsensäkehittämisoikeus tarvitsisi kokonaisvaltaisempaa uudistusta sen arvoulottuvuutta kunnioittaen ja todellisuusulottuvuus tuntien. Julkisen vallan velvollisuus on turvata se, että yksilöiden kyvyt pääsevät köyhyydestä huolimatta konkretisoitumaan. Pohjimmiltaan itsensä kehittäminen on henkinen prosessi, omaksi itsekseen muotoutumista olemisen tilassa tekemisen kautta. Sen myötä yksilö voi kukoistaa ja elää ihmisarvoista, hyvää elämää.
Tampereen ja Groningenin yliopistot, työ- ja organisaatiopsykologia
Kosenkraniuksen tutkimien organisaatioiden vapaa-ajan tuunaustyöpajat ovat omanlaisiaan opintopiirejä, joiden vaikutuksia väitös tarkastelee työ- ja organisaatiopsykologian näkökulmasta.
Kosenkraniuksen väitöskirjan päätavoitteena oli tuottaa uutta tietoa työntekijöiden tarvepohjaisen eli psykologisten tarpeiden täyttymiseen keskittyvän työn ja vapaa-ajan tuunauksen selittäjistä sekä seurauksista. Kyseessä on proaktiivinen lähestymistapa jolla työntekijät voivat muokata työ- ja vapaa-ajan toimintaansa psykologisten tarpeidensa mukaisesti. Väitöskirja koostuu neljästä alkuperäisjulkaisusta, jotka perustuvat kolmeen tutkimusprojektiin. Aineisto kerättiin osana laajempaa tutkimushanketta “Making leisure work: Leisure crafting as active recovery from stressful work”. Tuunausta ja käsityöharrastusta tarkastellaan väitöksessä DRAMMA-mallissa kuvattujen kuuden psykologisen tarpeen (irrottautuminen, rentoutuminen, autonomia, taidonhallinta, merkityksellisyys ja yhteenkuuluvuus) mukaisesti. Osatutkimuksissa on kerätty aineistoa saksalaisissa, alankomaalaisissa sekä suomalaisissa organisaatioissa, joissa interventioryhmäläiset osallistuivat työpaikallaan järjestettyyn ryhmämuotoiseen vapaa-ajan tuunaustyöpajaan.
Kuvat
Kuva Iina Järvisestä: Kari Telaranta
Kuva Merly Kosenkraniuksesta: R. Kosenkranius
